Oodi tytöille

Sunnuntaina, 17.12. kolmantena adventtina, kun Simon, Robin ja Denise lähtivät Victory Churchin juhlajumalanpalvelukseen, pakkasimme me muut Hannan ja Karoliinan matkalaukut autoon ja suuntasimme lentokentälle. Tunnelma oli haikea, kun ajelimme tytöille viimeistä kertaa meidän kotitietä, Tegetan ostoskeskuksen ja muiden niin tutuiksi käyneiden paikkojen ohi. Kun sitten (pienten seikkailujen jälkeen) pääsimme lentokentälle ja halasimme Hannaa ja Karoliinaa vielä ja katsoimme, kun he menivät sisälle, tuli siinä kyllä kyynel silmään. Belinda sanoikin, että ”mä kyllä sit itken autossa”. Se taisi autolle kävellessä jo unohtua, mutta silti.

Kaksi ja puoli kuukautta oli kulunut siitä, kun haimme tytöt tästä samasta paikasta. Hannaa tunsimme vähän jo entuudestaan, hän kun oli aiemmin meidän mukana myös Keniassa, Karoliinaa tuskin lainkaan. Vaikka molemmat olen tavannutkin jo ihan vauvana. Näiden kuukausien, ehkä kymmenien pelaamisten, tuntien autossa istumisen, monien keskustelujen, yhdessä kokkaamisten, työtehtävien jakamisen, vaatekeskustelujen, iltapalan sumplimisten, upeiden elämysten ja paljon muun jälkeen voin sanoa tuntevani heidät jo aika paljon paremmin. Ja olen siitä todella iloinen! Aivan mahtavia ihmisiä, hyväsydämisiä, sopeutuvaisia, avuliaita ja kovia tiskaamaan. :) Ja ennen kaikkea nuoria neitejä, jotka haluavat elää Jeesukselle!

Molemmat tulivat tosi hyvin toimeen meidän lasten kanssa, vaikka he (lapset siis) välillä kävivätkin hermoille. Ja vaikka he joutuivat istumaan lasten kanssa ahtaasti kuumassa autossa, erityisesti kun meillä oli lainassa viiden hengen auto, ja tytöt istuivat takapenkillä neljän lapsen kanssa! Hanna sanoi itse asiassa vielä viimeisenä iltana, kun istuimme myöhään olohuoneessa, että hän on yllättynyt siitä, miten lasten kanssa voi myös olla hauskaa. He auttoivat Robinin ja Denisen koulussa, tekivät aamupalan monena päivänä, tiskasivat (etenkin Karoliina, jonkun kerran huomasin, etten ollut koko viikkona tiskannut!), laittoivat ruokaa, auttoivat siivoamisessa ja pitivät huolen siitä että kahvia keitettiin tarpeeksi usein. :) Ja kaiken tämän he tekivät ilmaiseksi. Me olisimme kovasti halunneet maksaa heille vaikka ihan pientäkin palkkaa, mutta meillä ei vain ollut yhtään ylimääräistä. Onneksi Hanna ja Karoliina saivat myös lomaa ja matkustelivat sekä Zanzibarille että Mombasaan, Keniaan.

Se, mikä jälkeenpäin harmittaa, että vaikka ajatuksena oli pitää kotona aamu- tai iltahartauksia/kokouksia, niin se jäi ja unohtui. Meillä oli kyllä hyviä ja antoisia keskusteluja hengellisistä asioista, mutta varsinaiset hartaudet jäivät. Kerran he myös olivat mukana Raamattukoulun avointen ovien päivässä (toinen kerta me valitettavasti unohdimme...) ja Karoliina pääsi kerran mukaan sairaalaan rukoilemaan. Näitäkin olimme ajatelleet, että ehtisimme enemmän, mutta yhtäkkiä vain aika loppui kesken. Harmittaa myös, että unohdimme treenata Hannan ruotsia. Meidän piti joka päivä harjoitella yksi lause, mutta se tyssäsi ehkä viikon jälkeen... Ja sekin harmittaa, että en tiedä osasinko tarpeeksi näyttää kiitollisuuttani tästä kaikesta, koska niiiiin kiitollinen olen. Uskon kuitenki , että tämä aika oli heille tärkeä ja tiedän, että näillä nuorilla naisilla on mahtava elämä edessä. Rukoilen Jumalan täydellisten suunnitelmien toteutumista teille rakkaat Hanna ja Karoliina, kaikkiin pohdintoihin tulevaisuutta koskien, teillä on upea tulevaisuus edessä! Loistakaa Jumalan valoa, missä ikinä liikutte! 

Moshi ja Kilimanjaron vesiputous

Maanantaina 11.12. pakkasimme ja starttasimme auton, suuntana Moshi ja Kilimanjaron vesiputoukset. Olimme alkujaan suunnitelleet lähteä safarille, mutta päädyimme loppujen lopuksi vesiputousreissuun, ja voin näin jälkeenpäin kaikkien puolesta sanoa, että kyllä kannatti! Matka oli pitkä, lähdimme 10.30 ja kun olimme perillä, oli kello lähes 11 illalla. Ajomatka sujui silti yllättävän hyvin, ja maisemat olivat upeat, ja illalla tähtitaivas aivan uskomattoman kaunis. Matkalla ostimme ananasta valmiiksi pilkottuna ja kerran pysähdyimme syömään. Muuten yritimme pitää pysähdykset vähinä ja lyhyinä. Lisäksi tietysti poliisien pysäytykset. Molempien matkojen aikana sai Simon yhteensä kolmet ylinopeussakot, joista viimeisiä ei tosin tarvinnut maksaa, koska poliisilla ei ollut antaa kuittia.

Hotelliyön ja -aamiaisen jälkeen aloitimme 30 kilometrin matkan vesiputoukselle. Näköalat tulivat ajaessa huikeammiksi ja huikeammiksi mitä ylemmäs päästiin. Kilimanjaron huippu valitettavasti pysytteli pilvessä. Tie oli epätasainen ja välillä pysähdyttiin, että auto saa levätä.

Ylhäällä näkymiä 1365m, eli aika tasan Haltin korkeudelta. Ilma tuntui ohuelta ja jopa viileältä, luonnon hiljaisuus ja rauha uskomattomalta yhdistettynä näihin näköaloihin. Linnut vain lauloivat ja jossain kohdin puro solisi.

Jatkoimme matkaa ja saimme oppaan mukaamme. Auto hyytyi ylämäkeen ja jatkoimme matkaa jalkaisin. Auto olisi muutenkin pitänyt jättää lähistölle, joten meille tuli vain vähän enemmän kävelymatkaa. Yhteen suuntaan patikoimme tunnin verran aivan käsittämättömän kauniissa maisemissa. Ilma oli sopivan lämmin kävellä, ja näkymät tosiaan niin huikeat, että koko ajan sai pysähtyä ottamaan kuvia. Kuviin on tietysti vaikea saada vangittua sitä koko tunnelmaa, korkeus- ja syvyyseroja, tuoksuja ja ääniä, mutta toivottavasti niistä välittyy jotain siitä mitä me koimme.

Haistellaan kahvipapuja

Masai, joka osasi sanoa suomeksi "mitä kuuluu?" ja "hyvää"

Kengät tehty moottoripyörän renkaista,
ovat kestäneet kuulemma jo kolme vuotta.

Kahvipapujen paahtamista

Perillä putouksella kahlailimme (minä ja pikkutytöt) sekä uimme (muut). Tämän lisäksi, tai ehkä pitäisi sanoa toisin päin, mutta pidimme pienen kastetilaisuuden! Robin ja Denise olivat pitkään jutelleet, että haluaisivat käydä kasteella, ja nyt toteutimme nämä toiveet siellä vesiputouksen jäätävässä vedessä, veden kohistessa, pisaroiden kastellessa kamerat ja katsojatkin. Sinne jäi Robinin ja Denisen vanhat (vaikkeikaan niin vanhat) elämät ja paluumatkalle lähti uudet ihmiset!

Upeampaa kastepaikkaa saa kyllä hakea! 

Pienempiä jalkoja – ja ihan omiakin – alkoi paluumatkalla jo vähän väsyttää emmekä olleet syöneetkään aamupalan jälkeen mitään koko päivänä, mutta hienosti jaksoivat kaikki koko matkan takaisin autolle. Autolla huomasimme (tai olimme jo autolta lähtiessä huomanneet), että auton eturengas oli aika tyhjä. Saimme sen pumpattua kylässä ja ajoimme, tällä kertaa parempaa reittiä takaisin Moshiin. Tässä vaiheessa oli aurinko jo laskenut ja kaikille alkoi olemaan kova nälkä. Löysimme kivan ravintolan, missä vietimmekin seuraavat tunnit ja mistä lähdimme yhtä kokemusta rikkaampina. 


Alkuun saimme ruokalistat, miltä valitsimme ja tilasimme ruuat: viisi hampurilaisateriaa, pippuripihvi ja kaksi kala-annosta. Hetken päästä tultiin meille ilmoittamaan, että ei ole hampurilaisia eikä toista tilattua kalaa, ei myöskään pizzaa, mikä olisi ollut varavaihtoehto. No, saimme valittua kanaa ja riisiä ja vähän muuta tilalle, ja sitten vain odottelimme. Odottelimme ja odottelimme. Ja odottelimme. Yhteensä kaksi tuntia! Välissä tuli jopa paikan omistaja pahoittelemaan ja kyselemään haluammeko lisää juotavaa odotellessamme. Simon ehdotti, jos vaikka saisimme pari limsaa kun olimme joutuneet niin kauan odottamaan. No, saimme ne. Ja lopulta myös ruoka-annokset, jotka olivat kyllä todella hyvät ja maukkaat. Laskun kanssa koimme uuden yllätyksen. Tarjoilija oli kirjoittanut meille laskun, missä oli samat hinnat kuin ruokalistassa, mutta omistaja oli kirjoittanut tuplahinnan ja ympyröinyt sen. Maksoimme tarjoilijan laskeman hinnan, annoimme hänelle tippiä rehellisyydestä ja lähdimme hotellille nukkumaan.

Keskiviikkona oli tarkoituksena lähteä ajoissa matkaan, mutta meidän piti ensin selvittää hotellin hinta, koska yllättäen sielläkin pyydettiin tuplahintaa. Saimme sen onneksi selvitettyä, niin että maksoimme alkuperäisen hinnan. Tämän jälkeen meidän piti vaihtaa rengas, jossa oli reikä. Siinä meni jonkin aikaa, ja vielä ajattelimme pikaisesti käydä katsomassa matkamuistoja. Se on todellinen farssi: kävimme eri kaupoissa, missä samat myyjät seurasivat perässä ja antoivat samoja hintoja (vaikka toisen liikkeen piti olla edullisempi kuin ensimmäisen), he eivät suostuneet kertomaan yksittäisten esineiden hintoja, vaan periaatteena oli kerätä tiskille kaikki mitä haluaa, niin sitten annetaan ”hyvä hinta, paikallinen hinta, ei ylimääräistä, koska ymmärrämme, että asutte täällä ettekä ole turisteja”. No, loppujen lopuksi saimme ottaa pois yli puolet valitsemistamme tavaroista, sen verran oli hintava paikallinen hinta. Vähän jäi kyllä huono fiilis näistä syistä Moshista... Vaikka muuten oli kaunista ja kivaa.

Kun lopulta pääsimme matkaan, oli jo iltapäivä. Ajelimme ja pysähdyimme syömään. Ruokatauon jälkeen, auringon jo laskettua oli minun vuoro ajaa. Ehdin ajaa ehkä muutaman minuutin, kun tapahtui jotain. Ajoin rautatien yli, pimeässä en ehtinyt huomata sitä ajoissa ja ajoin ilmeisesti juuri huonosta kohdasta. Kuului rysähdys ja pam, vasemman puolen molemmat renkaat olivat rikkipuhki. ”Tämä ei ole todellista!”, oli ensimmäinen ajatus. Hetkessä tuli läheisestä kylästä ihmisiä auttamaan ja katsomaan. Se on täällä kyllä ihanaa, että aina on apu lähellä! Miehet hakivat tunkin ja alkoivat ottaa renkaita pois. Ja juuri kun ajattelin, että tämän pahemmaksi ei voi mennä, niin Simon tuli kertomaan, että miesten tunkki oli lipsahtanut ja tehnyt reijän bensatankkiin/filtteriin, ja bensaa valui maahan aika runsaasti. Murehtiminen ei yleensä auta, eikä siitä tässäkään tilanteessa ollut hyötyä. Simon lähti kylän miesten kanssa viereiseen kylään ostamaan uusia renkaita, ja sillä aikaa me vietimme aikaa kylässä, missä 10-20 lapsen ryhmä seurasi meitä, mainosti ruokaa, halusi heistä otettavan kuvia, rakastui Deniseen ja halusi antaa pusuja. Kylässä oli biljardipyötä, ja Hanna pelasi erän yhden paikallisen kanssa. Robin pelasi tammea toisen pojan kanssa. Suomelle tuli häviö molemmissa lajeissa, mutta sillä ei onneksi ollut väliä. Ostimme paistettua kalaa, limsaa, vettä, mandaazeja (paikallisia mauttomia munkkeja) ja hengailimme kylässä kunnes puoli yhdeltä yöllä auton renkaat sekä bensatankki oli korjattu! Simonin haettua Johanneksen evenkeliumeja kaikille halukkaille, jatkoimme matkaa. Hetken kuluttua oli kuski kuitenkin niin väsynyt, että nukuimme ”hetken aikaa” autossa. Loppujen lopuksi heräsimme aamukuudelta! Tosin Hanna ja Karoliina eivät olleet juurikaan nukkuneet... Ilmastointi unohtui päälle, ja kun olimme lähdössä, oli autosta akku loppu. Saimme tälläkin kertaa onneksi apua nopeasti, ja pian saimme auton käyntiin ihan tavallisten sähköjohtojen avulla. Niin ajelimme sitten kotiin ilman enempiä seikkailuja, ja olimme perillä puolen päivän aikaan. Hyvin väsyneinä! Puolentoista tunnin päästä lähdimme vielä Suomi-kouluun, josta tulimme kotiin vasta illalla, mutta ei siitä enempää tällä kertaa.

Ihana oli huomata, miten Jumala piti meistä huolta siellä kylässä ja muutti kaiken iloksi, vaikka olo oli aluksi kaikkea muuta kuin iloinen. Toisaalta siinä täytyi kyllä itsekin tehdä päätös olla positiivinen eikä jäädä itsesääliin rypemään. Loppu hyvin, kaikki hyvin.