torstai 26. huhtikuuta 2018

Vappujuttuja Suomi-koulussa

Osuvampi otsikko, joskin liian pitkä olisi ollut "Vappu-juttuja Suomi-koulussa ja vähän muutakin, koska en koskaan onnistu pysymään vain yhdessä asiassa".

Mutta siis, ensi viikolla tosiaan on jo vappu! Älysin sen vasta eilen, muuten olisin voinut pyytää vanhempia tuomaan suomalaisia vappuherkkuja, kuten näin Facebookista, että Berliinin Suomi-koulussa oli tehty. Mutta toisaalta vaikka olisin älynnyt lähestyvän vapun aiemmin, Berliinin Suomi-koulun postauksen olisin silti nähnyt vasta eilen. Herkuttelun sijaan askartelimme siis vappuhuiskat. Liimaamisessa tarvitsivat kaikki apua, myös isommat, ja pienimmät myös leikkaamisessa, mutta hienoja niistä tuli ja tosi hauskaa oli ajaa toisia takaa ja kutitella niiden kanssa koulun päätteeksi. Pienille tein myös simppelit kasvo- tai käsimaalaukset. Juttelimme tietysti myös suomalaisesta vapusta, mitä silloin tehdään ja syödään. Siman tekeminen jää tältä vuodelta itseltäni väliin, mutta ehkä reipastun ja leivon munkkeja vielä ensi viikolla.






Tänään täällä vietettiin Union Dayta ja etukäteen varoiteltiin mahdollisista levottomuuksista ja kehoitettiin välttämään ihmisjoukkoja. Mekin mietimme, että pitäisikö jäädä kotiin, mutta päätimme kuitenkin lähteä Suomi-kouluun. Ja hyvä, että lähdimme! En tiedä onko jossain ollut levottomuuksia, mutta me ainakin saimme ajella kaikessa rauhassa, kerrankin ilman ruuhkia. Molempiin suuntiin kesti ajomatka tunnin, normaalin 1,5-2 tunnin sijaan!

Tässä sateiden tekemää
 tuhoa meidän tiellä,
hyvin pääsee vielä ajamaan! 

Sitten niitä muita asioita. Kerroin aiemmin, että hain lastentarhanopettajan paikkoja. Näistä neljästä vakituisesta paikasta en saanut mitään, mutta niiden sijaan minulle tarjottiin reilun vuoden sijaisuutta toisessa päiväkodissa. Saan aloittaa vaikka heti, kun tulemme Suomeen ja työmatka sujuu hyvin pyöräillen. Tästä olen onnellinen ja aika innoissani.

Paluu Suomeen kolkuttelee jo ovella ja olemme alkaneet miettiä käytännön järjestelyjä. Suunnittelimme jo laivalippujen ostamista, kunnes tarkistimme asiaa ja huomasimme, että ostimmekin viime kesänä sekä meno- että paluuliput!

Lapset, varsinkin isommat ovat yllättäen surullisia Suomeen lähdöstä, vaikka sopeutuvat aivan varmasti nopeasti, kun aika koittaa. Mutta tämä kertoo siitä, miten reissu on heihin vaikuttanut. Vaikka he ovatkin joutuneet viettämään lähes koko ajan muurien sisäpuolella ilman vapauksia liikkua ulkona. Vaikka melkein ainoat kaverit ovat olleet omat sisarukset. Vaikka opettajana on ollut oma äiti. Vaikka ruoka on ollut uutta ja erilaista. Vaikka ihmiset puhuvat eri kieltä ja välillä tuijottavat ja koskevat hiuksiin. Vaikka välimatkat ovat pitkiä ja autossa on istuttu monet tylsät matkat. Vaikka sähköt menee silloin tällöin eikä vettäkään aina ole. Vaikka seurakunnissa on kova ääni ja pitkät kokoukset. Niin silti, ja ehkä juuri siksi he ovat tottuneet, ja tykästyneet. Ja muuttuneet. Uskon, että tämä aika on tehnyt meidän lapsissa paljon enemmän kuin mitä me vielä osaamme nähdä tai aavistaakaan. ❤️


sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Liikenteessä

Noniin, nyt on kahvi valmista! Just kun olin ladannut kahvinkeittimen valmiiksi, meni sähköt -  taas - joten kaasuliedellä keitetty vesi valutettiin tällä kertaa filtterin läpi. Niinhän me keitimme kahvimme ensimmäiset kuukaudet, ennen kuin kahvinkeitin ja muut konttitavarat saapuivat. Ihan uskomatonta, että meidän aikamme täällä on kohta ohi! Kahvinkeittimen saapumisestahan on vasta reilu puoli vuotta! Samalla siitä tuntuu olevan ikuisuus, niin paljon on sen jälkeen tapahtunut!

Täällä sataa, on satanut nyt ihan urakalla. Myös lämpötila on tippunut melkein 10 astetta, ja nautin niin, kun hiki ei valu ja saan pitää pitkiä housuja päällä. Mulla on hei farkut!!! Ja pitkähihainen poncho!



 Ja kisulikin vielä hyppäsi syliin kehräämään.. 


(No nyt ne sähköt sitten tuli takaisin.) 

Tänään sunnuntaina oli meillä sen verran puolikuntoista porukkaa, ja tosiaan se sade, että päätettiin jäädä tavoistamme poiketen kotiin, mutta pidimme oman pienen jumalanpalveluksen, jossa minä ja Denise johdimme ylistyksen, Robin ja Simon saarnasivat, Denise johti kokouksen ja Filippa keräsi uhrin. Lopuksi Simon, Robin ja Denise rukoilivat sairaiden puolesta. Oikein oli hyvä kokous! 

Mutta, oli mulla joku aihekin, mistä ajattelin kirjoittaa.. Ainiin! Ajelin keskiviikkona Filipan kanssa sairaalaan malariatesteihin. On tässä lähempänäkin klinikka, mutta sairaalassa otetaan tarkempi testi, ja siksi ajelimme sinne asti. Siinä tien vasenta puolta huristellessani mietin kaikennäköistä. Kuten että kun täältä lähdemme niin ikävä tulee kaikkea. Jopa tätä liikennettä! Ja kuoppaisia, ihan mahdottomia teitä!! Busseja ja tuk tukea, joissa lukee Raamatun paikkoja ja kaikennäköisiä lausahduksia, kuten Jeesus on Herra, Jumalan armo jne. Moottoripyöriä, jotka ilmestyvät kuin tyhjästä ja vähät välittävät kaikista liikennesäännöistä. Pyöräilijöitä, jotka kuljettavat tavaratelineellään esimerkiksi kolmea päällekkäin pinottua limsakoria täynnä limsaa. Tai koria, missä on eläviä kanoja, kymmenittäin tyhjiä kanistereita tai mitä milloinkin. Tööttäämmistä, autoja, jotka ajavat hätävilkut päällä tai vilkut ihan muuten vaan. Ja ne hätävilkuthan myös on ihan muuten vaan. 

Perillä sairaalassa meidän piti maksaa perusmaksu lääkärillä käynnistä, jolloin kävi ilmi, että pankkikorttini on vanhentunut! En ollut yhtään älynnyt tarkistaa asiaa, eikä siis ollut asiasta mitään aavistusta. Mukana ei tietenkään ollut käteistä ja kotiin 1,5 tunnin matka. Muistin, että en ollut vielä saanut viime kuun palkkaa Suomi-koulusta ja soitin nopeasti siitä vastuussa olevalle henkilölle, joka lupasikin siirtää rahaa mpesa-tililleni, joka toimii puhelimen kautta. Sain maksun maksettua sitä kautta ja lopulta odottelun ja käytäviä pitkin kävelyn jälkeen pääsimme illan jo hämärtyessä lähtemään kotimatkalle. 

Pimeässä ajaminen on aina tarkkaa puuhaa. Tykkään ajaa niin, että edessäni on auto, jota voin seurata. Ilman edessä ajavaa autoa on vaikea hahmottaa tien reunoja (katuvaloja on vain ihan keskustassa), tietää milloin saa mennä risteuksessä (totellako liikennevaloja vai poliisia). Ainiin, ja poliisejakin tulee ikävä. Ei päivällä sakkoja kärkkyviä, mutta illalla tien varrella ja risteyksissä seisovia poliiseja, jotka valomiekkojensa kanssa huitovat autoilijoille lisää vauhtia, välillä ihan tasajalkaa hyppien. Nytkin ajoin ainakin kuuttakymppiä viiden kympin alueella, mutta poliisisetä vain viuhtoi miekkaansa: "Nopeammin, nopeammin!" 

Halusin käydä kaupassa matkan varrella, minkä vuoksi jouduin kääntymään oikealle risteyksestä, joka oli minulle ennestään tuntematon. Oikealle kääntyminen täällä on siis sama kuin vasemmalle kääntyminen Suomessa. Ryhmittäydyin nuolen mukaisesti ja huomasin olevani ensimmäisenä jonossa. Risteyksen keskellä hengaili poliisi. Kauhukseni huomasin yhtäkkiä, että vasemmalla puolellani oli keltainen viiva, jonka olin siis ylittänyt! Toisaalta olin seurannut nuolta ja takanani oli myös auto, eli asiat olivat kai kaikesta huolimatta ok. Odotin risteyksessä kauan ja poliisi päästi vain suoraan ajavat ajamaan. Yhtäkkiä takanani oleva iso bussi ohitti minut oikeita puolelta (eli vastaan tulevien kaistalta) ja kääntyi sinne oikealle. Perässä seurasi muutama muu henkilöauto. Okei, ajattelin. Poliisi ei ollut antanut meille lupaa ajaa, mutta toisaalta ei pysäyttänyt näitäkään, joten huristelin heidän vanavedessään. Aina ei ymmärrä, mutta toisaalta muiden mukana on helppo mennä. 

Tässä tämä risteys.
Keskellä näkyy (ehkä?) poliisihahmo,
oikealla poikittain auto,
jonka taakse siis minun oli tarkoitus kääntyä.

Kauppaan menevä tie on niin kuoppainen, että sitä pitää ajaa ihan minimaalista vauhtia ja yhdessä kohtaa vain tien toista puolta pystyy ajamaan. Ei siis varsinaisesti mitään erikoista, eikä varsinkaan mitään verrattuna tien pätkään, joka johtaa Slipwaylle, hienoon kauppakeskukseen sekä Hiltonin upeaan hotelliin. Siinä on sellaisia kraatereita, joita täytyy pujotellen kiertää. Erityisesti sateiden aikaan, kun kraaterit ovat täynnä vettä, on niistä aika jännä ajaa.

Palkintojätski maistui kuumeiselle Filipalle
 ja kaupan edessä oli myös sopivan
 lämmin sen syömiseen, sisällä liian kylmä! 

Tälläkin kertaa pääsimme turvallisesti kotiin, joskin aika myöhään. Muut olivat olleet alakerrassa, Raamattukoululla syömässä ja meillekin oli säästetty riisiä ja papukastiketta.


perjantai 6. huhtikuuta 2018

Raamattukoulu tuli taloon

Raamattukoulun vuokrasopimus päättyi kuun vaihteessa ja elokuussa aloitetaan uusi lukuvuosi Mbezi Beachilla, lähempänä kaupunkia ja kaikkea sekä parempien kulkuyhteyksien päässä. Siihen asti toimii raamattukoulu tässä meidän alakerrassa. Meidän naapurit muuttivat aiemmin tänä vuonna pois, joten täällä on runsaasti tilaa luokkahuoneelle, toimistolle, miesten ja naisten majoitukselle sekä kokonainen pieni asunto Kirsille ja Pialle, kun he ovat täällä.

Sami ja Simon yksi raamattukoululainen apunaan rakensivat alapihaan katoksen, minkä alla koululaiset syövät. He tekivät myös muuten paljon töitä muuton eteen ja myös maalasivat seinät vanhalla koululla.



Simonilla on siis vieläkin lyhyempi työmatka ja me saamme aamuisin olla mukavasti täällä yläkerrassa myös rukouksen ja ylistyksen hengessä, koska kaikki kuuluu aika hyvin tänne (kuten myös varmasti toisin päin esimerkiksi yhden kiukkupussin uhmakohtaukset.. 😉)

Ylistys ja rukous kuuluu myös naapureille, ja olemme saaneet todistaa ja kahta ihmeellistä tapausta, miten Jumala on koskettanut meidän naapureita raamattukoulun kautta.

Ensimmäinen oli naapurissa asuva yksinäinen nainen, joka kuuli ehkä ensimmäisenä iltana ylistyksen ja koki, että ilo tuli hänen sydämeensä. Hän yritti kurkistaa muurin aukoista ja haki sitten ämpärin, jotta ylettyi paremmin katsomaan. Lopulta hän tuli koputtamaan portille ja halusi tulla mukaan. Nainen sanoi haluavansa tulla mukaan ylistämään aina kun mahdollista!

Toinen tapaus oli viime viikolla, vierailijoiden päivänä, kun Sami opetti raamattukoulussa. Yhtäkkiä sisään astui naapurin yksinhuoltajaäiti ja alkoi puhumaan ja häiritsemään luokassa. Sami ja muut myös ymmärsivät, että kyseessä on paha henki, riivaaja tai demoni (miten sitä halutaankin kutsua), joka sai naisen käyttäytymään kummallisesti. He alkoivat rukoilla naisen puolesta ja lopulta hän rauhoittui ja istui kuuntelemassa opetuksen loppuun. Kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin, ja myöhemmin kävi ilmi, että nainen ei ollut vielä täysin vapaa. Hän oli muun muassa ottanut mukaan raamattukoulun ilmoittautumiskaavakkeen ja palautti sen myöhemmin illalla meidän portille. Se, mitä oli täytetty ei liittynyt millään tavalla kaavakkeen kysymyksiin ja loput oli sotattu kynällä. Mainittakoon tässä vaiheessa, että nainen oli ollut ihan normaali ennen näitä päiviä. Vähän aiemmin oli joku varastanut häneltä rahaa, ja hän oli katkeroitunut tästä ja kantoi kaunaa tätä varasta kohtaan. Sen jälkeen ilmeni tämä kummallinen käyttäytyminen, ja tällä viikolla kuulimme, että hänet oli viety mielisairaalaan. Toissailtana hän pääsi takaisin kotiin, raamattukoululaiset kävivät hänen luonaan ja eilen hän tuli tänne aamurukoukseen. He olivat alkaneet rukoilla taas naisen puolesta. Simon, joka seurasi tilannetta kauempaa koki yhtäkkiä tosi vahvasti Jumalan läsnäolon, niin ettei hän pystynyt edes rukoilemaan vaan alkoi itkemään (ja se on hyvin harvinaista ja tapahtuu oikeastaan vain Jumalan läsnäolossa). Samalla hetkellä nainen silminnähden vapautui ja todisti, että tunsi miten katkeruuden henki lähti hänestä ja että painava olo lähti ja olo oli yhtäkkiä kevyt. Tämän jälkeen nainen on ollut ihan normaali ja osallistunut raamattukoulun rukoushetkiin aamulla ja illalla.

Etukäteen mietimme vähän, että mitähän naapurit ajattelevat juurikin näistä rukous- ja ylistyshetkistä, koska ne kyllä kuuluvat vähän pidemmällekin. Ihana huomata minkälainen vaikutus niillä on, vaikka emme varsinaisesti edes ole yrittäneet tavoittaa naapureita.

Sami opettaa raamattukoulussa meidän alakerrassa,

Sillä aikaa me muut kävimme Suomi-koulussa
sekä ihailemassa maisemia Coco Beachilla.

Mä, mun tytöt ja pala Daria.