Loppu- ja alkuvuoden kuulumiset yhdessä paketissa

Lauantai-iltapäivä. Vieressä ensi viikon opetusta valmistava mies, korttipeliä pelaavat lapset, vieressä huriseva tuuletin. Kahvi kanelilla, kardemummalla ja paksulla maitovaahdolla sekä keksikulho. Nyt on olosuhteet kohdillaan! Ja vihdoinkin saan aikaiseksi kirjoittaa. Vielä kun voisin sanoa istuvani ulkona, mutta naapurit polttavat roskia muurien ulkopuolella ja ilma on sakeana savusta, joten nojatuoli saa kelvata tällä kertaa.

Nyt on siis jo helmikuu! Viimeisen puolentoista kuukauden aikana olemme matkustaneet, nähneet ja kokeneet hurjan paljon kaikenlaista laidasta laitaan. Olemme saaneet ihailla Luojan luomaa luontoa ja eläimiä monelta eri kantilta, mutta en kykene jokaista reissua raportoimaan kaiken kattavasti, joten annamme kuvien puhua puolestaan. Ja olen pahoillani kuvamäärästä, en vain osannut karsia enempää...

Jouluksi ajoimme autolla Ugandaan, yhteensä molempiin suuntiin kahdeksan (8!) päivää autossa ja viisi yötä erilaisissa hostelleissa sekä yksi autossa. Perillä olimme sekä kylissä pitämässä kokouksia sekä pääkaupungissa Kampalassa turisteina. Simon saarnaasi yhdessä ulkokokouksessa, neljässä eri seurakunnassa ja oli mukana kahdessa aamuyön radio-ohjelmassa. Ihmisiä tuli uskoon, parantui ja täyttyi Pyhällä Hengellä.

Belinda, joka kolmen päivän autossa istumisen jälkeen sanoi:

"Mä rakastan tämmösiä pitkiä reissuja!"

Tässä kumittamassa pois tekemiään tehtäviä,

jotta voisi tehdä ne uudelleen.

Tässä ostettiin sokeriruoko matkaevääksi.

Keittiö ugandalaisessa kylässä,

ruoka valmistuu banaaninlehtiin paketoituna.

Tämäkin on keittiö, vaikka muistuttaakin suomalaista savusaunaa.

Ihanat David & Christine, joiden kanssa saimme tehdä yhteistyötä.

Ugandalaista jouluruokaa, lihapataa banaaninlehtinyyteissä.

Meidän hotelli Kamapalassa.

Lapset saivat pakettinsa pitkän odotuksen jälkeen 26.12. hotellilla.

Afrikan marabu, iiiiso lintu!

Pulikointia Victoria-järvessä.

Filippa ja Chen-Williams

Päiväntasaajalla!

Yksi vähemmän hehkeä yöpymispaikka...

Mwanza ja the Bismarck stone.

Yksi monista aamupaloista tien päällä.

Tässä paluureitti, menomatkalla
mentiin toista reittiä. Tunnit ei kyllä
 täsmää mitenkään..! Teoriassa ehkä,
 ilman liikennettä,tietöitä, hiekkateitä,
 lautan odottamista jne.  

Uuden vuoden aattoiltana saavuimme takaisin kotiin, kuumaan ja hikiseen Dariin. Samana yönä haki Simon lentokentältä ihanat Lehikoiset, jotka viettivät täällä kolme viikkoa. Lehikoisten perhe on siis asunut täällä viisi vuotta sitten ja tehnyt juuri samaa työtä kuin me. Oli siis suuri kunnia saada meidän esikuvat tänne kylään! Lapsilla oli niin kivaa yhdessä, ja kyllä me aikuisetkin nautimme toistemme seurasta. Heikki ja Maria opettivat molemmat yhden viikon Raamattukoulussa. Yhdessä kävimme myös Mikumissa safarilla. Ajoimme sinne koko porukka (4 aikusta ja 7 lasta) meidän 8-paikkaisella autolla, ja nukuimme kaksi yötä hotellissa. Saimme ihmeellisesti nähdä leijonan jo matkalla hotellille ja samoin sieltä lähtiessä! Kävelivät siinä tien vieressä noin vaan.. Hyvä ettei ajettu pimeässä päälle! (Siitä saisi muuten aika kovat sakot.) Ja onneksi rengas puhkesi jotain tunnin aikaisemmin! Safarilla näimme leopardin, mikä on melko harvinaista, ja muutama leijona ihan metrin päästä. Oli aika hurja tunne katsoa leijonaa silmiin niin läheltä. Autosta jossa ei ollut periaatteessa mitään meidän ja leijonien välissä.

Maria aloittamassa kotikoulua Raamatunluvulla.

Me saimme mahdollisuuden käydä kaksin syömässä.

Matkalla Mikumiin. Rengas puhkesi ja odottelimme apua saapuvaksi.

Filippa täytti reissun aikana 4 vuotta!

Robin ja Matleena ja mangot suoraan puusta.

Matkalla kirkkoon sunnuntaina.

Viimeinen ilta rannalla.

8-vuotiaat: Denise ja Matilda

Ja 5-vuotiaat "kaksoset": Belinda ja Amanda.

Näillä on vain 4 päivää ikäeroa!

Maria opetti Raamattukoulussa aiheesta Palvelutyö, perhe ja suhteet.

Tammikuun lopulla lähdimme neljäksi päiväksi vielä lomailemaan Sansibarille, missä tapasimme Simonin äidin, veljen ja tämän tyttöystävän, jotka olivat olleet siellä jo viikon. Sansibar oli ihana rantoineen ja turkoosine vesineen. Mutta täytyi kyllä todeta, että meille siellä oli liikaa turisteja! Ja kyllä sekin jollain tavalla välittyi, että paikallisista 95% on muslimeja. Lisäksi saimme mukaamme mahataudin, joka kaatoi petiin Simonin (jolla todettiin viiden päivän jälkeen lavantauti!), Gunin (Simonin äidin siis), Belindan, Denisen ja Filipankin yhdeksi illaksi.

Suomi-koulu on myös alkanut uudelleen, ja nyt kevätkaudella opetan sekä pienten että isojen ryhmää. Se onkin vähän haasteellista, mutta tykkään kyllä.

Lisäksi meille on muuttanut Rauha! Eli alkujaan kenialainen Peace, joka aloitti nyt Raamattukoulussa ja asuu meillä, ja auttaa kotihommissa ja lasten kanssa. Peace on sulattanut lasten sydämet, ja on muun muassa edelleen ainut afrikkalainen nainen, joka saa pitää Filippaa sylissä ilman, että hän lamaantuu täysin.

Kaiken tämän lomailun ja upeiden ranta- ja matkakuvien vastapainoksi haluan sanoa, että olemme samaan aikaan saaneet huomata, miten tämä työ ei ole mitään leikkiä, vaan todellista "hengellistä sodankäyntiä". Lähetystyöhön ei todellakaan voi lähteä kevyesti tai nauttimaan lämmöstä ja kulttuurista, vaan on elintärkeää olla juurtunut Jeesukseen ja pitää huolta omasta rukouselämästään. Meidän puolesta saa mielellään (edelleen) rukoilla. Toisaalta, vaikka on ollut rankkaa, tai ehkä juuri siksi, myös Jumala on tullut todellisemmaksi meidän elämässämme.

Viime lukukaudella Simon opetti Raamattukoulussa viisi kurssia, välillä myös illalla pastorien kurssilla. Tämän lisäksi oli kaksi kertaa viikossa evankeliointi, ja Simon myös saarnasi eri seurakunnissa lähes joka sunnuntai. Näiden valmistelemiseen kului myös paljon aikaa. Tästä viisastuneena otamme nyt vähän rauhallisemmin. Simonilla on nyt vain kolme kurssia, oppilaat saavat ottaa enemmän vastuuta evankelioinnista, ja Simon saarnaa vain kerran kuussa. Lisäksi torstaisin (jolloin meillä on Suomi-koulu) Simonilla on vapaapäivä raamattukoulusta.

Oodi tytöille

Sunnuntaina, 17.12. kolmantena adventtina, kun Simon, Robin ja Denise lähtivät Victory Churchin juhlajumalanpalvelukseen, pakkasimme me muut Hannan ja Karoliinan matkalaukut autoon ja suuntasimme lentokentälle. Tunnelma oli haikea, kun ajelimme tytöille viimeistä kertaa meidän kotitietä, Tegetan ostoskeskuksen ja muiden niin tutuiksi käyneiden paikkojen ohi. Kun sitten (pienten seikkailujen jälkeen) pääsimme lentokentälle ja halasimme Hannaa ja Karoliinaa vielä ja katsoimme, kun he menivät sisälle, tuli siinä kyllä kyynel silmään. Belinda sanoikin, että ”mä kyllä sit itken autossa”. Se taisi autolle kävellessä jo unohtua, mutta silti.

Kaksi ja puoli kuukautta oli kulunut siitä, kun haimme tytöt tästä samasta paikasta. Hannaa tunsimme vähän jo entuudestaan, hän kun oli aiemmin meidän mukana myös Keniassa, Karoliinaa tuskin lainkaan. Vaikka molemmat olen tavannutkin jo ihan vauvana. Näiden kuukausien, ehkä kymmenien pelaamisten, tuntien autossa istumisen, monien keskustelujen, yhdessä kokkaamisten, työtehtävien jakamisen, vaatekeskustelujen, iltapalan sumplimisten, upeiden elämysten ja paljon muun jälkeen voin sanoa tuntevani heidät jo aika paljon paremmin. Ja olen siitä todella iloinen! Aivan mahtavia ihmisiä, hyväsydämisiä, sopeutuvaisia, avuliaita ja kovia tiskaamaan. :) Ja ennen kaikkea nuoria neitejä, jotka haluavat elää Jeesukselle!

Molemmat tulivat tosi hyvin toimeen meidän lasten kanssa, vaikka he (lapset siis) välillä kävivätkin hermoille. Ja vaikka he joutuivat istumaan lasten kanssa ahtaasti kuumassa autossa, erityisesti kun meillä oli lainassa viiden hengen auto, ja tytöt istuivat takapenkillä neljän lapsen kanssa! Hanna sanoi itse asiassa vielä viimeisenä iltana, kun istuimme myöhään olohuoneessa, että hän on yllättynyt siitä, miten lasten kanssa voi myös olla hauskaa. He auttoivat Robinin ja Denisen koulussa, tekivät aamupalan monena päivänä, tiskasivat (etenkin Karoliina, jonkun kerran huomasin, etten ollut koko viikkona tiskannut!), laittoivat ruokaa, auttoivat siivoamisessa ja pitivät huolen siitä että kahvia keitettiin tarpeeksi usein. :) Ja kaiken tämän he tekivät ilmaiseksi. Me olisimme kovasti halunneet maksaa heille vaikka ihan pientäkin palkkaa, mutta meillä ei vain ollut yhtään ylimääräistä. Onneksi Hanna ja Karoliina saivat myös lomaa ja matkustelivat sekä Zanzibarille että Mombasaan, Keniaan.

Se, mikä jälkeenpäin harmittaa, että vaikka ajatuksena oli pitää kotona aamu- tai iltahartauksia/kokouksia, niin se jäi ja unohtui. Meillä oli kyllä hyviä ja antoisia keskusteluja hengellisistä asioista, mutta varsinaiset hartaudet jäivät. Kerran he myös olivat mukana Raamattukoulun avointen ovien päivässä (toinen kerta me valitettavasti unohdimme...) ja Karoliina pääsi kerran mukaan sairaalaan rukoilemaan. Näitäkin olimme ajatelleet, että ehtisimme enemmän, mutta yhtäkkiä vain aika loppui kesken. Harmittaa myös, että unohdimme treenata Hannan ruotsia. Meidän piti joka päivä harjoitella yksi lause, mutta se tyssäsi ehkä viikon jälkeen... Ja sekin harmittaa, että en tiedä osasinko tarpeeksi näyttää kiitollisuuttani tästä kaikesta, koska niiiiin kiitollinen olen. Uskon kuitenki , että tämä aika oli heille tärkeä ja tiedän, että näillä nuorilla naisilla on mahtava elämä edessä. Rukoilen Jumalan täydellisten suunnitelmien toteutumista teille rakkaat Hanna ja Karoliina, kaikkiin pohdintoihin tulevaisuutta koskien, teillä on upea tulevaisuus edessä! Loistakaa Jumalan valoa, missä ikinä liikutte!