Lokakuiset, vaan ei niin syksyiset terveiset

Viime viikkoina on tapahtunut taas niin paljon, etten ole oikein ehtinyt kirjoittelemaankaan. Yksi ehdoton kohokohta oli lokakuun alussa, kun Kirsi ja Pia tulivat Mombasasta, Keniasta, auto täynnä meidän tavaroita, joita olimme lähettäneet jo kesäkuussa Suomesta heidän sairaalatarvikekontissa. Voitte ehkä kuvitella jouluaattomaista tunnetta, mitä lapset kokivat, kun autosta lastattiin ulos trampoliini ja uima-allas, ja äidin tunnetta, kun hän lähes kahden kuukauden tauon jälkeen näki pyykkikoneen! (No okei, yhden näin naapurissa, mutta lähempää tuttavuutta en päässyt tekemään.) Kahvinkeitintä, mikroa, pyyhkeitä, patjoja ja keittiötarvikkeita unohtamatta. Aika paljon tavaraa mahtuu henkilöautoon, kun oikein pakkaa! Ja tullistakin olivat päässeet läpi ilman, että kaikki tavarat olisi pitänyt käydä läpi.

Kahvinkeitin ja mikro saatiin seinään heti, ja trampoliinikin kasattiin lähes saman tien. Pyykkikoneen asentamisessa kesti jonkin aikaa, ja välissä meinasi jo itku tulla (no, taisi tullakin) ja pyykkikori revetä liitoksistaan, kun oikea paikka oli jo löydetty, mutta letku ei riittänyt hanaan. Sitten Simon osti rakennuskiviä, joilla konetta korotettiin, mutta tiiviste puuttui. Se hankittiin pian, mutta se olikin väärä. Ilo oli suuri, kun lopulta kaikki oli kunnossa ja kone, jota emme itse koskaan edes testanneet, hyrähti käyntiin! Nyt olemme saaneet pestä jo monta koneellista, ja en voi muuta kuin olla kiitollinen pesukoneen keksijälle, henkilölle, jolta saimme koneen ja mahdollisuudesta lähettää se tänne! Edes se, että vesi välillä loppuu, eikä pyykkiä voi pestä, ei pääse masentamaan.

Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana.

Konttitavaroiden saapumista seuraavana päivänä saapuivat Hanna ja Karoliina Suomesta. Tytöt ovat meidän lasten pikkuserkkuja ja keskenään serkkuja. Hanna oli meidän kanssa jo Keniassa ja hänen 18-vuotissyntymäpäivänä keväällä me heitimme ilmaan kysymyksen, että lähtisikö hän meitä auttamaan tänne Tansaniaan. Hannalla on vielä lukio kesken, joten emme oikeasti ajatelleet sen olevan edes mahdollista. Meidän suureksi ihmetykseksi hän sitten kertoi, että oli juuri jutellut äitinsä kanssa, että ei jaksaisi opiskella, mihin äiti viisaana oli ehdottanut, että voisihan hän pitää vaikka vapaavuoden. Äiti oli myös kysellyt, että mitä Hanna sitten haluaisi tehdä, johon tämä oli vastannut, että voisi lähteä vaikka Afrikkaan!!! Hanna mietti asiaa vielä, ja oli yhtenä yönä pohtinut, että oliko tämä nyt vain omia ajatuksia vai oikeasti Jumalan tahto. Seuraavana aamuna sain Hannalta tällaisen viestin:

"Mietin viime yönä sitä onkohan mun tarkotus lähteä sinne Afrikkaan ja toivoin että olisin vielä varmempi siitä,mutta ... tänä aamuna menin kerranki bussilla kouluun ja joku oli jättänyt pysäkille Afrikan eläimistä kertovan kirjan!! Vielä ruotsin kielellä. asia tuli niin selkeesti että haluan lähteä sinne myös"

Karoliina taas oli hakenut opettajakoulutukseen, mutta ei ollut päässyt. Hannan äiti oli jo kauan sitten ajatellut, että Karoliina voisi myös lähteä mukaan, mutta ei ollut siitä mitään kenellekään sanonut. Ihan muutama päivä ennen meidän lähtöä elokuussa Hanna ja Karoliina olivat jutelleet matkasta ja Karoliina oli ehdottanut, että hänkin voisi lähteä. Tämä sopi meille hyvin, tyttöjen on kivempi matkustaa yhdessä ja muutenkin heistä olisi seuraa toisilleen ja myös apua toisilleen lasten hoitamisessa. Lisäksi Karoliina voisi hyvin auttaa meidän kotikoulussa.

2.10. siis saapuivat tytöt, ja matkalaukutkin seuraavana päivänä. He ovat täällä lähes kolme kuukautta ja lähtevät jouluksi takaisin Suomeen. Tytöistä on paljon apua, he auttavat kotitöissä ja koulussa ja ovat lasten kanssa silloin, kun meidän pitää molempien Simonin kanssa olla Raamattukoulussa. 

Uskaltauduin itse ajamaan autoa pari viikkoa sitten. Vasemmanpuoleinen sekä muutenkin lievästi sanottuna kaoottinen liikenne aiheutti sen, että tämä debyytti auton ratissa venyi näinkin kauan. Olihan se jännittävää, mutta onneksi Simon oli tukena ja turvana vieressä - vaikka joutuikin välillä sulkemaan silmänsä. Vaikeinta oli yllättäen ajaa tarpeeksi lähellä keskiviivaa, Simonin mukaan ajoin aina liian lähellä vasenta reunaa. Pyyhkijät laitoin päälle vilkun sijaan mielestäni aika harvoin. Kaikki, me sekä muut liikenteessä olijat selvisivät hengissä eikä autollekaan käynyt mitään, joten ehkä se kuitenkin onnistui ihan hyvin.

Kertolaskutreeniä koulussa.

Tällaiseltakin voi koulunkäynti näyttää välillä.

Simon sanoi, että en saa julkaista liikaa rantakuvia, että ette saa väärää käsitystä meidän täällä olosta. Totta on, että Raamattukoulua, valmistelua, kokouksia ja evankeliointia on paljon enemmän kuin rantaa, niistä vain ei tule räpsittyä kuvia samaan tahtiin. Mutta muutama rantakuva sallittakoon.

Kokous tässä lähistöllä.

Naapurin lapsia kylässä.

Perjantainen peli-ilta, Carcassonnea ja Afrikan tähteä.

Olemme nyt aika monena sunnuntaina käyneet helluntaiseurakunnassa, josta kerroin jo aiemmin. On ollut huikeaa huomata, miten he ovat todella ottaneet vastaan ja käytäntöön Simonin sanoman siitä, että jokainen voi rukoilla sairaiden puolesta ja johdattaa ihmisiä uskoon. Sen jälkeen, kun Simon saarnasi tästä, he ovat aloittaneet evankelioimaan joka viikko, ja ihmiset ovat parantuneet ja tulleet kosketetuiksi. Mahtavaa!