Liikenteessä

Noniin, nyt on kahvi valmista! Just kun olin ladannut kahvinkeittimen valmiiksi, meni sähköt -  taas - joten kaasuliedellä keitetty vesi valutettiin tällä kertaa filtterin läpi. Niinhän me keitimme kahvimme ensimmäiset kuukaudet, ennen kuin kahvinkeitin ja muut konttitavarat saapuivat. Ihan uskomatonta, että meidän aikamme täällä on kohta ohi! Kahvinkeittimen saapumisestahan on vasta reilu puoli vuotta! Samalla siitä tuntuu olevan ikuisuus, niin paljon on sen jälkeen tapahtunut!

Täällä sataa, on satanut nyt ihan urakalla. Myös lämpötila on tippunut melkein 10 astetta, ja nautin niin, kun hiki ei valu ja saan pitää pitkiä housuja päällä. Mulla on hei farkut!!! Ja pitkähihainen poncho!

 Ja kisulikin vielä hyppäsi syliin kehräämään.. 

(No nyt ne sähköt sitten tuli takaisin.) 

Tänään sunnuntaina oli meillä sen verran puolikuntoista porukkaa, ja tosiaan se sade, että päätettiin jäädä tavoistamme poiketen kotiin, mutta pidimme oman pienen jumalanpalveluksen, jossa minä ja Denise johdimme ylistyksen, Robin ja Simon saarnasivat, Denise johti kokouksen ja Filippa keräsi uhrin. Lopuksi Simon, Robin ja Denise rukoilivat sairaiden puolesta. Oikein oli hyvä kokous! 

Mutta, oli mulla joku aihekin, mistä ajattelin kirjoittaa.. Ainiin! Ajelin keskiviikkona Filipan kanssa sairaalaan malariatesteihin. On tässä lähempänäkin klinikka, mutta sairaalassa otetaan tarkempi testi, ja siksi ajelimme sinne asti. Siinä tien vasenta puolta huristellessani mietin kaikennäköistä. Kuten että kun täältä lähdemme niin ikävä tulee kaikkea. Jopa tätä liikennettä! Ja kuoppaisia, ihan mahdottomia teitä!! Busseja ja tuk tukea, joissa lukee Raamatun paikkoja ja kaikennäköisiä lausahduksia, kuten Jeesus on Herra, Jumalan armo jne. Moottoripyöriä, jotka ilmestyvät kuin tyhjästä ja vähät välittävät kaikista liikennesäännöistä. Pyöräilijöitä, jotka kuljettavat tavaratelineellään esimerkiksi kolmea päällekkäin pinottua limsakoria täynnä limsaa. Tai koria, missä on eläviä kanoja, kymmenittäin tyhjiä kanistereita tai mitä milloinkin. Tööttäämmistä, autoja, jotka ajavat hätävilkut päällä tai vilkut ihan muuten vaan. Ja ne hätävilkuthan myös on ihan muuten vaan. 

Perillä sairaalassa meidän piti maksaa perusmaksu lääkärillä käynnistä, jolloin kävi ilmi, että pankkikorttini on vanhentunut! En ollut yhtään älynnyt tarkistaa asiaa, eikä siis ollut asiasta mitään aavistusta. Mukana ei tietenkään ollut käteistä ja kotiin 1,5 tunnin matka. Muistin, että en ollut vielä saanut viime kuun palkkaa Suomi-koulusta ja soitin nopeasti siitä vastuussa olevalle henkilölle, joka lupasikin siirtää rahaa mpesa-tililleni, joka toimii puhelimen kautta. Sain maksun maksettua sitä kautta ja lopulta odottelun ja käytäviä pitkin kävelyn jälkeen pääsimme illan jo hämärtyessä lähtemään kotimatkalle. 

Pimeässä ajaminen on aina tarkkaa puuhaa. Tykkään ajaa niin, että edessäni on auto, jota voin seurata. Ilman edessä ajavaa autoa on vaikea hahmottaa tien reunoja (katuvaloja on vain ihan keskustassa), tietää milloin saa mennä risteuksessä (totellako liikennevaloja vai poliisia). Ainiin, ja poliisejakin tulee ikävä. Ei päivällä sakkoja kärkkyviä, mutta illalla tien varrella ja risteyksissä seisovia poliiseja, jotka valomiekkojensa kanssa huitovat autoilijoille lisää vauhtia, välillä ihan tasajalkaa hyppien. Nytkin ajoin ainakin kuuttakymppiä viiden kympin alueella, mutta poliisisetä vain viuhtoi miekkaansa: "Nopeammin, nopeammin!" 

Halusin käydä kaupassa matkan varrella, minkä vuoksi jouduin kääntymään oikealle risteyksestä, joka oli minulle ennestään tuntematon. Oikealle kääntyminen täällä on siis sama kuin vasemmalle kääntyminen Suomessa. Ryhmittäydyin nuolen mukaisesti ja huomasin olevani ensimmäisenä jonossa. Risteyksen keskellä hengaili poliisi. Kauhukseni huomasin yhtäkkiä, että vasemmalla puolellani oli keltainen viiva, jonka olin siis ylittänyt! Toisaalta olin seurannut nuolta ja takanani oli myös auto, eli asiat olivat kai kaikesta huolimatta ok. Odotin risteyksessä kauan ja poliisi päästi vain suoraan ajavat ajamaan. Yhtäkkiä takanani oleva iso bussi ohitti minut oikeita puolelta (eli vastaan tulevien kaistalta) ja kääntyi sinne oikealle. Perässä seurasi muutama muu henkilöauto. Okei, ajattelin. Poliisi ei ollut antanut meille lupaa ajaa, mutta toisaalta ei pysäyttänyt näitäkään, joten huristelin heidän vanavedessään. Aina ei ymmärrä, mutta toisaalta muiden mukana on helppo mennä. 

Tässä tämä risteys.
Keskellä näkyy (ehkä?) poliisihahmo,
oikealla poikittain auto,
jonka taakse siis minun oli tarkoitus kääntyä.

Kauppaan menevä tie on niin kuoppainen, että sitä pitää ajaa ihan minimaalista vauhtia ja yhdessä kohtaa vain tien toista puolta pystyy ajamaan. Ei siis varsinaisesti mitään erikoista, eikä varsinkaan mitään verrattuna tien pätkään, joka johtaa Slipwaylle, hienoon kauppakeskukseen sekä Hiltonin upeaan hotelliin. Siinä on sellaisia kraatereita, joita täytyy pujotellen kiertää. Erityisesti sateiden aikaan, kun kraaterit ovat täynnä vettä, on niistä aika jännä ajaa.

Palkintojätski maistui kuumeiselle Filipalle
 ja kaupan edessä oli myös sopivan
 lämmin sen syömiseen, sisällä liian kylmä! 

Tälläkin kertaa pääsimme turvallisesti kotiin, joskin aika myöhään. Muut olivat olleet alakerrassa, Raamattukoululla syömässä ja meillekin oli säästetty riisiä ja papukastiketta.