Liikenteessä

Noniin, nyt on kahvi valmista! Just kun olin ladannut kahvinkeittimen valmiiksi, meni sähköt -  taas - joten kaasuliedellä keitetty vesi valutettiin tällä kertaa filtterin läpi. Niinhän me keitimme kahvimme ensimmäiset kuukaudet, ennen kuin kahvinkeitin ja muut konttitavarat saapuivat. Ihan uskomatonta, että meidän aikamme täällä on kohta ohi! Kahvinkeittimen saapumisestahan on vasta reilu puoli vuotta! Samalla siitä tuntuu olevan ikuisuus, niin paljon on sen jälkeen tapahtunut!

Täällä sataa, on satanut nyt ihan urakalla. Myös lämpötila on tippunut melkein 10 astetta, ja nautin niin, kun hiki ei valu ja saan pitää pitkiä housuja päällä. Mulla on hei farkut!!! Ja pitkähihainen poncho!

 Ja kisulikin vielä hyppäsi syliin kehräämään.. 

(No nyt ne sähköt sitten tuli takaisin.) 

Tänään sunnuntaina oli meillä sen verran puolikuntoista porukkaa, ja tosiaan se sade, että päätettiin jäädä tavoistamme poiketen kotiin, mutta pidimme oman pienen jumalanpalveluksen, jossa minä ja Denise johdimme ylistyksen, Robin ja Simon saarnasivat, Denise johti kokouksen ja Filippa keräsi uhrin. Lopuksi Simon, Robin ja Denise rukoilivat sairaiden puolesta. Oikein oli hyvä kokous! 

Mutta, oli mulla joku aihekin, mistä ajattelin kirjoittaa.. Ainiin! Ajelin keskiviikkona Filipan kanssa sairaalaan malariatesteihin. On tässä lähempänäkin klinikka, mutta sairaalassa otetaan tarkempi testi, ja siksi ajelimme sinne asti. Siinä tien vasenta puolta huristellessani mietin kaikennäköistä. Kuten että kun täältä lähdemme niin ikävä tulee kaikkea. Jopa tätä liikennettä! Ja kuoppaisia, ihan mahdottomia teitä!! Busseja ja tuk tukea, joissa lukee Raamatun paikkoja ja kaikennäköisiä lausahduksia, kuten Jeesus on Herra, Jumalan armo jne. Moottoripyöriä, jotka ilmestyvät kuin tyhjästä ja vähät välittävät kaikista liikennesäännöistä. Pyöräilijöitä, jotka kuljettavat tavaratelineellään esimerkiksi kolmea päällekkäin pinottua limsakoria täynnä limsaa. Tai koria, missä on eläviä kanoja, kymmenittäin tyhjiä kanistereita tai mitä milloinkin. Tööttäämmistä, autoja, jotka ajavat hätävilkut päällä tai vilkut ihan muuten vaan. Ja ne hätävilkuthan myös on ihan muuten vaan. 

Perillä sairaalassa meidän piti maksaa perusmaksu lääkärillä käynnistä, jolloin kävi ilmi, että pankkikorttini on vanhentunut! En ollut yhtään älynnyt tarkistaa asiaa, eikä siis ollut asiasta mitään aavistusta. Mukana ei tietenkään ollut käteistä ja kotiin 1,5 tunnin matka. Muistin, että en ollut vielä saanut viime kuun palkkaa Suomi-koulusta ja soitin nopeasti siitä vastuussa olevalle henkilölle, joka lupasikin siirtää rahaa mpesa-tililleni, joka toimii puhelimen kautta. Sain maksun maksettua sitä kautta ja lopulta odottelun ja käytäviä pitkin kävelyn jälkeen pääsimme illan jo hämärtyessä lähtemään kotimatkalle. 

Pimeässä ajaminen on aina tarkkaa puuhaa. Tykkään ajaa niin, että edessäni on auto, jota voin seurata. Ilman edessä ajavaa autoa on vaikea hahmottaa tien reunoja (katuvaloja on vain ihan keskustassa), tietää milloin saa mennä risteuksessä (totellako liikennevaloja vai poliisia). Ainiin, ja poliisejakin tulee ikävä. Ei päivällä sakkoja kärkkyviä, mutta illalla tien varrella ja risteyksissä seisovia poliiseja, jotka valomiekkojensa kanssa huitovat autoilijoille lisää vauhtia, välillä ihan tasajalkaa hyppien. Nytkin ajoin ainakin kuuttakymppiä viiden kympin alueella, mutta poliisisetä vain viuhtoi miekkaansa: "Nopeammin, nopeammin!" 

Halusin käydä kaupassa matkan varrella, minkä vuoksi jouduin kääntymään oikealle risteyksestä, joka oli minulle ennestään tuntematon. Oikealle kääntyminen täällä on siis sama kuin vasemmalle kääntyminen Suomessa. Ryhmittäydyin nuolen mukaisesti ja huomasin olevani ensimmäisenä jonossa. Risteyksen keskellä hengaili poliisi. Kauhukseni huomasin yhtäkkiä, että vasemmalla puolellani oli keltainen viiva, jonka olin siis ylittänyt! Toisaalta olin seurannut nuolta ja takanani oli myös auto, eli asiat olivat kai kaikesta huolimatta ok. Odotin risteyksessä kauan ja poliisi päästi vain suoraan ajavat ajamaan. Yhtäkkiä takanani oleva iso bussi ohitti minut oikeita puolelta (eli vastaan tulevien kaistalta) ja kääntyi sinne oikealle. Perässä seurasi muutama muu henkilöauto. Okei, ajattelin. Poliisi ei ollut antanut meille lupaa ajaa, mutta toisaalta ei pysäyttänyt näitäkään, joten huristelin heidän vanavedessään. Aina ei ymmärrä, mutta toisaalta muiden mukana on helppo mennä. 

Tässä tämä risteys.
Keskellä näkyy (ehkä?) poliisihahmo,
oikealla poikittain auto,
jonka taakse siis minun oli tarkoitus kääntyä.

Kauppaan menevä tie on niin kuoppainen, että sitä pitää ajaa ihan minimaalista vauhtia ja yhdessä kohtaa vain tien toista puolta pystyy ajamaan. Ei siis varsinaisesti mitään erikoista, eikä varsinkaan mitään verrattuna tien pätkään, joka johtaa Slipwaylle, hienoon kauppakeskukseen sekä Hiltonin upeaan hotelliin. Siinä on sellaisia kraatereita, joita täytyy pujotellen kiertää. Erityisesti sateiden aikaan, kun kraaterit ovat täynnä vettä, on niistä aika jännä ajaa.

Palkintojätski maistui kuumeiselle Filipalle
 ja kaupan edessä oli myös sopivan
 lämmin sen syömiseen, sisällä liian kylmä! 

Tälläkin kertaa pääsimme turvallisesti kotiin, joskin aika myöhään. Muut olivat olleet alakerrassa, Raamattukoululla syömässä ja meillekin oli säästetty riisiä ja papukastiketta.

Raamattukoulu tuli taloon

Raamattukoulun vuokrasopimus päättyi kuun vaihteessa ja elokuussa aloitetaan uusi lukuvuosi Mbezi Beachilla, lähempänä kaupunkia ja kaikkea sekä parempien kulkuyhteyksien päässä. Siihen asti toimii raamattukoulu tässä meidän alakerrassa. Meidän naapurit muuttivat aiemmin tänä vuonna pois, joten täällä on runsaasti tilaa luokkahuoneelle, toimistolle, miesten ja naisten majoitukselle sekä kokonainen pieni asunto Kirsille ja Pialle, kun he ovat täällä.

Sami ja Simon yksi raamattukoululainen apunaan rakensivat alapihaan katoksen, minkä alla koululaiset syövät. He tekivät myös muuten paljon töitä muuton eteen ja myös maalasivat seinät vanhalla koululla.

Simonilla on siis vieläkin lyhyempi työmatka ja me saamme aamuisin olla mukavasti täällä yläkerrassa myös rukouksen ja ylistyksen hengessä, koska kaikki kuuluu aika hyvin tänne (kuten myös varmasti toisin päin esimerkiksi yhden kiukkupussin uhmakohtaukset.. 😉)

Ylistys ja rukous kuuluu myös naapureille, ja olemme saaneet todistaa ja kahta ihmeellistä tapausta, miten Jumala on koskettanut meidän naapureita raamattukoulun kautta.

Ensimmäinen oli naapurissa asuva yksinäinen nainen, joka kuuli ehkä ensimmäisenä iltana ylistyksen ja koki, että ilo tuli hänen sydämeensä. Hän yritti kurkistaa muurin aukoista ja haki sitten ämpärin, jotta ylettyi paremmin katsomaan. Lopulta hän tuli koputtamaan portille ja halusi tulla mukaan. Nainen sanoi haluavansa tulla mukaan ylistämään aina kun mahdollista!

Toinen tapaus oli viime viikolla, vierailijoiden päivänä, kun Sami opetti raamattukoulussa. Yhtäkkiä sisään astui naapurin yksinhuoltajaäiti ja alkoi puhumaan ja häiritsemään luokassa. Sami ja muut myös ymmärsivät, että kyseessä on paha henki, riivaaja tai demoni (miten sitä halutaankin kutsua), joka sai naisen käyttäytymään kummallisesti. He alkoivat rukoilla naisen puolesta ja lopulta hän rauhoittui ja istui kuuntelemassa opetuksen loppuun. Kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin, ja myöhemmin kävi ilmi, että nainen ei ollut vielä täysin vapaa. Hän oli muun muassa ottanut mukaan raamattukoulun ilmoittautumiskaavakkeen ja palautti sen myöhemmin illalla meidän portille. Se, mitä oli täytetty ei liittynyt millään tavalla kaavakkeen kysymyksiin ja loput oli sotattu kynällä. Mainittakoon tässä vaiheessa, että nainen oli ollut ihan normaali ennen näitä päiviä. Vähän aiemmin oli joku varastanut häneltä rahaa, ja hän oli katkeroitunut tästä ja kantoi kaunaa tätä varasta kohtaan. Sen jälkeen ilmeni tämä kummallinen käyttäytyminen, ja tällä viikolla kuulimme, että hänet oli viety mielisairaalaan. Toissailtana hän pääsi takaisin kotiin, raamattukoululaiset kävivät hänen luonaan ja eilen hän tuli tänne aamurukoukseen. He olivat alkaneet rukoilla taas naisen puolesta. Simon, joka seurasi tilannetta kauempaa koki yhtäkkiä tosi vahvasti Jumalan läsnäolon, niin ettei hän pystynyt edes rukoilemaan vaan alkoi itkemään (ja se on hyvin harvinaista ja tapahtuu oikeastaan vain Jumalan läsnäolossa). Samalla hetkellä nainen silminnähden vapautui ja todisti, että tunsi miten katkeruuden henki lähti hänestä ja että painava olo lähti ja olo oli yhtäkkiä kevyt. Tämän jälkeen nainen on ollut ihan normaali ja osallistunut raamattukoulun rukoushetkiin aamulla ja illalla.

Etukäteen mietimme vähän, että mitähän naapurit ajattelevat juurikin näistä rukous- ja ylistyshetkistä, koska ne kyllä kuuluvat vähän pidemmällekin. Ihana huomata minkälainen vaikutus niillä on, vaikka emme varsinaisesti edes ole yrittäneet tavoittaa naapureita.

Sami opettaa raamattukoulussa meidän alakerrassa,

Sillä aikaa me muut kävimme Suomi-koulussa

sekä ihailemassa maisemia Coco Beachilla.

Mä, mun tytöt ja pala Daria.

Retki Bongoyolle - päivä paratiisisaarella

Meillä on tällä hetkellä ilo pitää vierainamme Hartikaisia, meidän pastoriparia ja heidän Anna-tyttöään. Sami ja Tiina ovat molemmat opettaneet (kohta) omat aineensa raamattukoulussa ja Anna on ollut isoksi avuksi lasten kanssa. Vastapainoksi halusimme viedä heidät uimaan kirkkaaseen veteen ja nauttimaan kauniista luonnosta. Starttasimme aamulla kotoa autolla, johon olimme vihdoin, pitkän tauon jälkeen saaneet toimivan ilmastoinnin. Vene Bongoyo-saarelle lähti 9.30 Slipwaylta. Siinä vaiheessa oli jo aika kuuma, eikä puolen tunnin matka merelläkään tuonut sen suurempaa vilvoitusta.

Perillä saaressa meitä vastassa oli turkoosi, kristallinkirkas vesi, valkoinen hiekka, simpukankuoret sekä muutenkin aivan upeat maisemat. Vesi oli myös ihanan viileää verrattuna Darin rantojen veteen, joten sinne pulahtaminen virkisti ihan oikeasti. Vietimme saarella noin seitsemän tuntia uiden, snorklaten, tutkien erilaisia mereneläviä, kuten meduusoja, rapuja ja merimakkaroita, sekä söimme siellä myös tosi hyvän lounaan. Saari on asumaton, mutta siellä on ravintola, mistä saa kalaa, kanaa ja ranskalaisia. Saaren keskiosa on metsää, jossa kulkee merkityt polut. Muita vierailijoita, hekin kaikki valkoisia oli 10-20, ja suurin osa lähti jo aiemmalla veneellä, joten saimme olla aikalailla omassa rauhassa.

Ihan loppuvaiheessa, kun veneen lähtöön oli enää 40 minuuttia, ajattelimme kurkistaa vielä saaren sisäosiin. Siellä olikin aikamoinen viidakko liaaneineen kaikkineen, ja siellä seurasimme kylttejä etsien Shark Lagoonia eli hailaguunia.

Lopulta löysimmekin laguunin, kuivuneen sellaisen. Aika alkoi käydä vähiin ja yritimme suunnistaa rannalle. Ranta löytyikin, mutta se sijaitsi sen verran väärällä puolella saarta, että melkein alkoi hirvittämään. Siihen tulla tupsahtikin mies, joka näytti meille ystävällisesti oikean reitin, ja ehdimme juuri ja juuri vielä ennen veneen lähtöä hyppäämään veteen ja huuhtomaan viidakon hiet valtameren virkistävään veteen. Hiukan liikaa olimme (osa meistä) saaneet väriä, mutta olimme kaikki hyvin tyytyväisiä retkeen. Kotimatkalla ostimme vielä grillatut maissit, joita nakersimme evääksi.

Ajatuksia Suomeen paluusta

Eräänä lauantai-iltana tulin parvekkeelle lepäämään hetken lempipaikassani, riippukeinussa. Alkoi jo hieman hämärtää, kuului ihmisten juttelua ja linnunlaulua, jossain kulotettiin tai poltettiin oksia. Ja yhtäkkiä, siinä riippukeinussa, pienen hetken olin Suomessa. Tiedättekö sen tunteen? Lämmin, rauhallinen kesäilta puutarhassa. Linnunlaulu. Savun tuoksu, kun joku lämmittää saunaa. En montaa kertaa ole ikävöinyt Suomea, mutta siinä hetkessä se tuli. En tunne lintuja juuri ollenkaan, mutta välillä täällä laulaa lintu, jonka laulu kuuluu myös kesäisessä Suomessa. Ja vaikka saunaa lämpönsä vuoksi ei helposti täällä kaipaa, niin se tuoksu vain kuuluu niin olennaisesti suomalaiseen viikonloppuun.

Välillä olen kokenut ihan ahdistusta ajatellessani Suomeen palaamista, mutta nyt se on alkanut tuntua mukavalta. Jännittävältä, kun Belinda aloittaa esikoulun ja Filippa ehkä päiväkodissa. Omat työkuviot, kaikki on vielä niin auki. Mutta se tuntuu oikealta. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan myöhemmin, mutta nyt me olemme tulossa Suomeen. Ei toki vielä, on tässä kolme kuukautta aikaa, mutta mieli alkaa jo pikkuhiljaa totuttautua ajatukseen.

Simon on kaksi kertaa ajatellut katsella löytyisikö sopivia työpaikkahakemuksia, mutta kummallakaan kerralla ei mol.fi ole suostunut avautumaan. Itse koitin samaa tässä muutama päivä sitten ja löysin monta avointa lastentarhanopettajan paikkaa, joihin haku päättyy sopivasti tällä viikolla. Olen tässä nyt pohtinut eri vaihtoehtoja: jatkaisinko omassa kodissa perhepäivähoitajana, lähtisinkö lastensuojeluun vuorotyöhön vai ihan päivätyöhön. Kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Paljon pohdinnan ja laskutoimituksen jälkeen päätin hakea lastentarhanopettajan paikkoja ja katsoa miten siinä käy. Tänään olen siis väsännyt hakemusta ja päivittänyt CV:tä ja alan melkein innostumaan. Oikeisiin töihin, kuvitelkaa!!

Mutta kaikki on Jumalan kädessä, ja uskon, että mitä ikinä tapahtuukaan, on se just se paras vaihtoehto. ❤️

Muita kuulumisia:

Nala on tottunut meihin, se leikkii ja tykkää silittämisestä ja rapsutuksista, vaikka onkin vähän varauksellinen vielä. Lapsia, ja meitä kaikkia kohtaan se on hellä, vaikka Filippa saattaa välillä olla sille vähän kovakourainen. Ensiksi se ei uskaltanut mennä ulos ollenkaan, mutta nyt viihtyy sielläkin hyvin, tulee aina takaisin sisälle eikä ainakaan vielä ole lähtenyt muurin ulkopuolelle seikkailemaan.

Täällä on nyt ihanasti vähän viileämpää (jopa +28 päivällä, aamulla niin viileää että on saanut laittaa sukat päälle!), on satanut,  ukkostanut ja myrskynnytkin. Sähköt oli viikonloppuna poissa lauantai-illasta sunnuntai-iltapäivään.

Alakerran opettaja muutti pois. Mama Kayla perheineen muutti jo aiemmin, tammikuussa. Ja koska raamattukoululaisetkaan eivät enää asu tässä pihassa, meitä on täällä vain meidän perhe ja Peace. Raamattukoululla loppuu vuokrasopimus maaliskuun lopulla, jolloin se muuttaa tänne, alakertaan & -pihaan. Syksyllä koulu muuttaakin Mbeziin, lähemmäs keskustaa.

Suomi-koulussa käymme edelleen joka torstai ja nyt opetan tosiaan molempia ryhmiä. Näinä viikkoina kun Simon opettaa pastorien kurssilla, ajan Masakille yksin lasten kanssa.

Lapset ovat ihanasti osallistuneet ruuanlaittoon ja ovat ylipäätään niin innoissaan kun jaksan tehdä jotain suomalaista ruokaa kuten lihapullia tai jauhelihapiirakkaa. Kasvissosekeittopäivä (jopa ilman raejuustoa) on juhlapäivä, vaikka kotona Suomessa sille nyrpistettiin nenää puhumattakaan että Belinda ei suostunut edes syömään äidin tekemiä lihapullia eikä se piirakkakaan oikein maistunut.

Robin kävi ostamassa
leipää leipäautosta, hyvin sujui
englanniksi!

Peace teki meille chapatia viime viikolla!

Nyt loppuu puhelimesta pian akku, ja kellokin on pian puoli seitsemän. Ikkunat ja ovet pitää laittaa hyttysten vuoksi kiinni, ja meidän lähteä pian raamattukoululle syömään.

Yksi tavallinen päivä, josta tulikin varsin epätavallinen

Meidän perheen aikuisten aamut alkavat yleensä parvekkeella. Tai Simonin oikeastaan kahvinkeittimeltä. Mutta sen jälkeen. Oma kelloni soi 6.30, jonka jälkeen rukoilen ja luen Raamattua. Rukoilemme yhdessä ja erikseen. Voin suositella, se on paras tapa aloittaa päivä. Haluan, että se on minulle jokapäiväinen rutiini, en halua unohtaa sitä päiväksikään. Koska silloin on taas seuraavana päivänä helppo ajatella, että jos vaikka vähän pidempään lepään vielä... Se on hyvä tapa aloittaa päivä, rauhoittua ja lukea viisaita sanoja, valmistautua tulevaan päivään. Kyllä, se on tätä kaikkea. MUTTA myös paljon enemmän. Se ei ole vain rutiini, vaan suhde elävään Jumalaan. Ei vain keino rauhoittua ja valmistautua, vaan se todella rakentaa meidän henkeä, sisäistä ihmistä ja valmistaa meitä paljon isompiin asioihin, kuin mitä me osaamme aavistaakaan. Raamattu ei myöskään ole vain niitä viisaita sanoja, vaan elävää Jumalan sanaa, jolla on voima muuttaa asioita ja olosuhteita meidän elämässä.

En oikeasti aina ole ollut ollenkaan hyvä näissä aamuhartauksissa. Ja erityisesti yhdessä rukoileminen on ollut meillä pitkään tavoitteena, mutta jotenkin se on tuntunut vaikealta ja on aina jäänyt. Nyt olemme päättäneet ottaa sen joka-aamuiseksi tavaksi, ja se on kyllä niin hyvä! Siinä on erityinen voima, kun aviopari yhdessä rukoilee. Myös henkilökohtaisessa rukouselämässäni olen saanut kokea ihmeellistä Jumalan läsnäoloa.

Simon lähtee puoli kahdeksan maissa raamattukoululle ja minä jään yleensä hetkeksi vielä parvekkeelle. Tänään Simon tosin lähti kaupunkiin, missä hänellä on tapaaminen eräässä sairaalassa. Tarkoituksena olisi päästä raamattukoululaisten kanssa sinne rukoilemaan sairaiden puolesta. Lapset heräilevät tavallisesti myös näihin aikoihin, käyvät kurkkaamassa parvekkeen ovelta ja pienet tulevat kainaloon. Ilma ei ole vielä hiostava ja tuoksuu ihanan trooppiselta, linnut laulavat ja kukot kiekuvat. Kahdeksaksi pyrin laittamaan meille aamupalan, ja kotikoulu alkaa yhdeksältä. Tällä viikolla meillä kuitenkin on hiihtoloma, joten aikatauluilla ei ole niin väliä. Lataan kahvin ja kurkin kaappeihin. Tässä vaiheessa saan selvitellä ensimmäisen riidan, joka johtui tällä kertaa siitä, että kaksi lasta halusi leikkiä samalla duplo-ukkelilla. Ruoka alkaa olla aika vähissä, onneksi Simon käy tänään kaupassa! Voi (ja margariini) on loppu. Ruotsin vierailta saatua kaviaaria on vielä jäljellä, hilloa ja maapähkinävoita löytyy myös leivänpäälle laitettavaksi. Hilloa, miettikää! En olisi ikinä kuvitellut tekeväni lapselleni hilloleipää aamupalaksi! Paistan lisäksi sipulia ja kananmunat jokaiselle.

Aamupalan jälkeen tööttää joku meidän portin takana, ja lapset juoksevat avaamaan portin. Kirsi ja Neema tulevat tuomaan jotain kaappia alakertaan. Tässä vaiheessa hipsii myös viimeisenä herännyt Filippa alakertaan, hän on itse valinnut ja pukenut päivän vaatteet päälleen. Kirsi ja Pia ajoivat eilen Mombasasta ja ovat täällä nyt kaksi viikkoa. Kirsi toi hiihtolomalaisille myös värityskirjat ja Muumi-karkkia, voitte kuvitella, että oli muikeat ilmeet lapsilla! Tiskien jälkeen pelaan Robinin kanssa othelloa ja kirjoittelen blogia. Lapset leikkivät suhteellisen sopuisasti niillä duploilla.

Käyn välillä koputtelemassa vesitankkeja, jotka kumisevat edelleen tyhjyyttään. Vettä ei ole tullut nyt ainakaan viikkoon, keittiöön ei tule vettä ollenkaan. Tyhjäsimme ja putsasimme pari viikkoa sitten levääntymään päässeen uima-altaan, ja nyt emme ole sitten saaneet sitä täytettyä. Lapset meinaavat kyllästyä ja turhautua, kun ei ole tekemistä...

Aamupäivä kuluu rauhallisissa merkeissä. Simon viestittelee, että käy huoltamassa myös auton ja katsomassa yhdessä paikassa kissoja. Lapset ovat toivoneet kissaa jo Suomessa ollessa, ja täällä olemme miettineet, että jos vaikka hankkisimmekin. Kirsin ja Pian Simba-kissa kuoli joku aika sitten, ja he ovat luvanneet pitää huolta meidän kissasta, jos sellaisen saamme. Peace tulee raamattukoulusta. Filipasta ja Peacesta on tullut hyvät kaverit, ja aina kun Peace tulee kotiin, Filippa haluaa tulla pyöritetyksi ja heitellyksi.

Syömme toissapäiväistä papukastiketta (Peacen tekemää, tosi hyvää!) ja eilistä riisiä (minun tekemää, ei ollenkaan yhtä hyvää kuin afrikkalaisten tekemä), ja sen jälkeen kuuluukin jo portin ääni ja Simon tulee kotiin. Lapset juoksevat alapihalle häntä vastaan, ja siellä odottaa todellinen yllätys! Banana-kissa!!

Seuraavat tunnit kuluvatkin kissaa ihaillessa. Banana on tosiaan sen nimi, mutta yritämme kuumeisesti keksiä sille parempaa nimeä. Kissa on vielä aika ujo ja haluaisi vain makoilla kantokopassaan. Ohjeena on pitää kissa aluksi vain sisällä, jotta se kiintyy meihin eikä halua karata. Se tarkoittaa, että ovet ja ikkunat on pidettävä kiinni. Ja koska meillä ei vieläkään ole hyttysverkkoja kuin muutamassa ikkunassa, tarkoittaa se, että meillä on täällä melkoisen hikistä. Mittari näyttää 32:ta lämpöastetta.

Illalla loppuu vesi myös toisesta tankista. Vain meidän makuuhuoneen kylpyhuoneesta tulee vähän vettä. Käymme kaikki suihkussa ulkona olevan pikkukopperon wc-suihkussa. Se on vähän extremeä, mutta selviämme hyvin, emme tällä kertaa törmää edes torakoihin tai muihin ötököihin. Hiki ehtii tulla kyllä suihkun jälkeen heti takaisin.

Illalliseksi meidät on kutsuttu raamattukoululle syömään, joten seitsemän jälkeen lähdemme pimeyteen kävelemään kohti koulua, meidän perhe ja Peace. Tähdet loistavat, ja sirkat sirittävät. Ilma on edelleen lämmin, mutta ei liian hikinen. Raamattukoululaiset ovat juuri lopettamassa rukoushetkeä, kun tulemme paikalle. Olemme vähän myöhässä. Oppilaat syövät aina takapihalla, missä ruoka myös valmistetaan afrikkalaisella hiilikeittimellä. Rukouksen jälkeen kaikki kättelevät toisiaan ja toivottavat meidät tervetulleiksi. Käymme yleensä kerran viikossa syömässä koululla. Se on aina mukavaa vaihtelua, ja kiva tavata oppilaita. Nyt juttelemme lähinnä Kirsin kanssa, ja meidän keskustelumme pyörii yllättäen kissan ympärillä. Ruuaksi on tuttuun tapaan riisiä ja papuja, sekä lisäksi myös perunaa, lihakastiketta ja kaalia. Ja vesimelonia sekä appelsiinin (tai greipin?) palasia. Ruoka maistuu hyvältä, kuten aina. Loppuvaiheessa tulee sähkökatkos, ja lähes täydellinen pimeys valtaa takapihan. Ihmiset laittavat puhelimiensa taskulamput päälle, mutta hetken päästä sähköt jo palaavatkin, onneksi. Yöaikaiset sähkökatkokset eivät ole kivoja, koska tuulettimet eivät silloin toimi.

Yhdeksän aikaan kävelemme takaisin kotiin, puhelimien valaistessa epätasaista, sadevesien uomittamaa tietä. Jännitämme, missä kissa mahtaa olla.... Ja kun tulemme kotiin, emme meinaa löytää sitä mistään! Lopulta Peace löytää sen keittiön kaasupullojen takaa, minne se varmasti piiloutui kuullessaan oven avautuvan (siitä kuuluu aina kova ääni). Kissa on aluksi pelokas ja hyppää ensin Peace ja sitten Simonin sylistä, että jälkimmäinen saa naarmun käsivarteensa (kissan kynnet pitäisi myös leikata). Sen jälkeen se piiloutuu nurkkaan, ja lapset lähtevät hammaspesulle. Minä menen istuman lattialle kissan viereen ja juttelen sille rauhallisesti. Hetken päästä se tuleekin luokseni ja antaa silittää. Myös lapset tulevat paikalle, ja aluksi kissa säikähtää heitä. Mutta kun kaikki istuvat rauhassa, se uskaltaa tulla lähelle, kiertää meitä, kehrää, käy välillä makaamaan, mutta nousee taas nopeasti ylös. Se ihan selkeästi tykkää olla lähellä ja haluaa silittelyä, mutta on vielä kuitenkin varuillaan. Pikkuhiljaa meidän pitää kuitenkin sanoa kissalle hyvät yöt ja lähteä nukkumaan, ensin lapset ja sitten me aikuisetkin.

Sellainen oli tämä helmikuinen päivä Bunju B:n isossa keltaisessa talossa. Ihan tavallinen päivä, josta tulikin aika epätavallinen loppujen lopuksi.


Lisäys: Nimiehdotuksia tuli laidasta laitaan: Milli, Miia, Sipsi, Sissi, Fungameza, Pikku My / Lilla My, se Banana, Zelda, Misse, Simba jne.. Seuraavana päivänä löytyi kuitenkin nimi, joka kelpasi kaikille ja sopi myös hyvin Simban jatkajaksi Kirsin ja Pian lemmikkinä sitten kun me lähdetään Suomeen. Nimittäin Nala! <3

Lisäys nr 2: Aamuyöstä alkoi vesi lorista tankkeihin, joten kiitos Herralle, hanoista tulee jälleen vettä!