Niukkuudessa ja runsaudessa

Kirjoittelen nyt autossa, ruuhkassa. Kello on puoli seitsemän illalla, jätimme juuri Nalan uuteen kotiinsa ja etenemme nyt viimeistä kertaa hitaasti ja toivottavasti myös varmasti kohti Mikochenia, tarkoituksena hakea kehystetty valokuva Metodistiseurakunnalta ja muutama matkamuisto vielä Slipwaylta. Bunjusta kohti lentokenttää olisi tarkoitus lähteä viiden ja puolen tunnin päästä. Optimistista?! Saas nähdä..

Viime viikot ovat täyttyneet monista jäähyväisistä ja erilaisista tapahtumista. Viikko sitten torstaina olimme kahden suomalaistytön syntymäpäivillä, jotka samalla toimivat Suomi-koulun päättäjäisinä. Tämän viikon aikana olemme (tai ainakin minä) käyneet lähes kaikissa Suomi-koululaisten kodeissa, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Sunnuntaina vielä vietettiin Suomi-koululaisten kanssa Denisen synttäreitä meillä. On ollut ihana tutustua näihin lapsiin ja perheisiin, vaikka me sen puoleen harmiksi olemme asuneetkin tuolla kaukana. Kiitos teille kaikille! Olemme saaneet lainata kaikkea tarpeellista, kuten legoja, kaasupulloja ja vaakaa matkalaukkujen punnitusta varten. Olemme myös saaneet näistä perheistä uudet kodit meidän pesukoneelle, trampoliinille ja Nalalle.

Viime viikolla oli myös raamattukoulun yhteinen juhlalounas meillä sekä "luokkaretki" Bagamoyoon, missä kävimme museossa sekä evästimme, rukoilimme ja vietimme ehtoollista rannalla olevan ristin juurella. Risti on ensimmäinen Tansaniaan pystytetty risti paikalle, mistä kristinusko saapui Itä-Afrikkaan.

Lauantaina oli raamattukoulun valmistujaiset, joita varten olimme teettäneet koko perheelle upeat afrikkalaiset vaatteet. Oppilaat olivat (myös) upeita, ja olimme niin ylpeitä heistä!

Sunnuntaina olimme viimeistä kertaa metodistiseurakunnassa pitämässä englanninkielisen jumalanpalveluksen, jolloin oikeastaan vain rukoilimme seurakuntalaisten puolesta, sekä söimme viimeisen yhteisen aamupalan toimistossa. Iltapäivällä vietimme tosiaan myös Denisen synttäreitä.

Maanantaina kävimme tosi kivassa vesipuistossa, Kunduchin Wet'n'Wildissa trampoliinista saaduilla rahoilla. Viime aikoina emme juurikaan ole ehtineet rannalle tai muualle "lomailemaan". Lisäksi meillä on ollut taloudellisesti tosi tiukkaa, koska Suomen vuokralaisemme muuttivatkin harmillisesti kuukautta aiemmin pois ja lisäksi Suomi-koulun palkkani on teknisistä syistä myöhässä. Vesipuistoilu tuli hyvään saumaan ja oli hauska juttu varsinkin lapsille.

Tiistaina oli meidät kutsuttu Pastori Brunon luokse lounaalle. Meidän yllätykseksi mukaan oli kutsuttu myös kaikki ne, jotka ovat tulleet uskoon ja löytäneet kodin Victory Churchista tavallaan sen seurauksena, mitä Simon opetti Brunolle ja hänen seurakunnalleen. Heitä on yhteensä noin 30, joista paikalle oli päässyt ehkä kymmenen. Lounaan ja puheiden jälkeen saimme vielä toiset afrikkalaiset vaatteet ja Simon upeat kiiltävät kengät, jotka saarnaajilla Afrikassa pitää olla!

Eilen ja vielä tänään aamulla oli meillä kampaajat, jotka letittivät meidän hiukset, minun, Denisen, Belindan ja jopa Robinin. Äitiltä saatu synttäriraha riitti kaikkien meidän kampauksiin ja tekohiuksiin. Euroissa maksoimme tästä kaikesta huimat 25€! Ja jälki on tosi tarkkaa ja upeaa kaiken kaikkiaan! 

Mutta, sitten aiheeseen, josta oikeastaan halusin kirjoittaa:

Meillä on viime viikot ollut sellainen ongelma, että tankeissa on vettä, mutta toinen painepumppu ei mene päälle eikä keittiöön tule vettä. Olemme joutuneet kantamaan tiskiveden vessasta. Mutta kuitenkin meillä on ollut nyt ollut kaikki käytännön asiat tosi hyvin verrattuna siihen miten kaikki oli aluksi. Kun tulimme tänne, olimme alkuun ilman autoa kuukauden verran, ilman pesukonetta, mikroa, kahvinkeitintä kaksi kuukautta, ilman pakastinta viisi kuukautta. Pesin pyykit käsin, kerrankin laskin pesseeni 80 vaatekappaletta! Lapsilla ei ollut alkuun leluja käytännössä yhtään, trampoliini ja uima-allas tulivat kahden kuukauden jälkeen. Myöskin olemme pärjänneet ilman leivinpaperia, aika paljon ilman sähköä ja niin, että vettä tulee vain puoleen taloon. Alkuun meillä ei myöskään ollut hyttysverkkoja ikkunoissa, jolloin ikkunat piti illalla sulkea ja sisällä oli tukahduttavan kuuma! Osaan ikkunoista saimme verkot kuukauden jälkeen, mutta enempiin vasta maaliskuussa! Olimme myös ilman mitään ilmastointia ja tuulettimia ensimmäiset neljä kuukautta. Samoin pärjäsimme alkuun ilman lämmintä suihkuvettä, ja suunnittelimme välillä suihkut ennen auringonlaskua, jolloin aurinko oli lämmittänyt veden tankeissa. Kun oli kuuminta, ei kylmä suihku haitannut ollenkaan. Toisaalta tuulettimien puute kyllä haittasi ja nukuimmekin märkien pyyhkeiden kanssa.

Joten voimme sanoa Paavalin sanoin "Osaan elää niukkuudessa, osaan myös elää runsaudessa; kaikkeen ja kaikenlaisiin oloihin minä olen tottunut". (Fil. 4:12) Olemme todella kokeneet niukkuutta ja elämisen monimutkaisuutta (varsinkin Suomen oloihin verrattuna), mutta myös runsautta. Ja kaikissa oloissa olemme silti olleet tyytyväisiä ja iloisia.

Ja nyt on kulunut kaksi tuntia, valokuva ja muutama matkamuisto haettu! Nyt kotiin, lapset hetkeksi sänkyyn (ehkä?), loput tavarat laukkuihin ja sitten matkaan. Tunazonga mbele! Eli vapaasti käännettynä: Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. 😂

Suomalainen vappu Tansaniassa

Meiltä on jäänyt väliin lussepullat, laskiaispullat, Runebergin tortut ja monet muut leipomiset ja kausijutut. Simaa en uskaltanut alkaa edes yrittämään, mutta munkit lupasin lapsille leipoa. Onneksi ei ollut kamalan kuuma päivä. Ruskea sokeri ja kaasuhella toivat omat haasteensa, mutta ensimmäisten kärventyneiden ja sisältä raakojen munkkien jälkeen syntyi ihan onnistuneita yksilöitä. Sokeri oli sen verran karkeaa ja ehkä kosteuskin vaikutti asiaan, että se ei millään meinannut tarttua munkkien pintaan.

Ilmapallot jäivät kauppaan eikä serpentiinejä löytynyt, joten askarreltiin serpentiinit itse lahjapaperista ja puhallettiin kätköistä löytyneitä vesi-ilmapalloja. Niistä tulikin soma yhdistelmä, ja etenkin serpentiineistä hienompia kuin kaupan versioista. Illalla tarjottiin "suomalaisia mandaazeja" myös raamattukoululaisille jälkkäriksi. Suurin osa taisi tykätä, joku kopisteli sokerit pois pinnasta, koska ei ollut siihen tottunut. 

Seuraavana päivänä oli minun syntymäpäiväni, joten saimme juhlia ja herkutella vielä toisenkin päivän. Lapset ja Simon olivat tehneet ihanat kortit ja tulivat niiden ja laulun kanssa herättämään aamulla. Olkoonkin, että olin ollut kaksi tuntia hereillä ja Belinda ja Filippa ehtivät muutamaan otteeseen käydä juttelemassa minulle. Sen jälkeen saimme nauttia upeasti katetun aamupalan ja myöhemmin vielä ihanan jäätelöannoksen. Koulun jälkeen lähdimme kaupunkiin syömään ihanaa pizzaa, minkä jälkeen minut yllätettiin ihanalla jalkahieronnalla, jota olin aiemmin toivonut, mutta onnellisesti unohtanut. Sillä aikaa olivat muut käyneet vielä ostamassa pienet lahjat, jotka sain avata kotona. Oli oikein ihana päivä ja olo hemmoteltu.

Sataa sataa ropisee

Oppikirjojen mukaan Tansaniassa on pieni sadekausi lokakuusta joulukuuhun ja iso maaliskuusta toukokuuhun. Meille sanottiin, että pientä ei todellisuudessa ole, ja kun täällä sitten satoikin ihan kunnolla niihin aikoihin, olivat ihmiset aivan ihmeissään. Mutta, nyt on siis meneillään ainakin melkein oppikirjojen mukainen varsinainen sadekausi. Maaliskuun alussa alkoivat sateet muhkeilla ukkosilla, ja meidän lapset ihmettelivät, miksi sadekautta ei kutsuta ukkoskaudeksi. Välissä, juuri kun meillä oli vieraita, oli parin viikon tauko sateissa ja on tässä välissä muutenkin ollut myös kaunista ja aurinkoista. Lämmintä on joka tapauksessa nytkin, ja etenkin aurinkoisina päivinä on helposti tosi kuuma. Sateella kuitenkin lämpötila laskee suomalaisiin hellelukemiin, eli juuri sopiviin näin kotioloissa. Ei tarvitse hikoilla, mutta ei olla viluissaankaan. Vaikka eilen, kun oli kunnon sadepäivä olin oikeasti koko päivän sukat jalassa, ja sitä ei ole tainnut tapahtua koko aikana!

Miten se sadekausi sitten vaikuttaa tavalliseen elämään? No, se saa aikaan tulvia, jotka ovatkin sadekauden pahimpia seurauksia. Sadevesijärjestelmä on täällä, ainakin paikoitellen todella kehno, ja vaikka ongelmat ovat samat vuodesta toiseen, ei siihen ole tullut isompia muutoksia. Vedet valuvat rakennuksiin ja rakennukset pahimmassa tapauksessa sortuvat. Tiet peittyvät sadeveteen, ja sillat saattavat sortua. Pahimmat jäljet näimme lokakuussa, jolloin virtaava sadevesi vei maata mennessään, minkä seurauksena myös rakennuksia sortui. Tiet ovat poikki, ja liikenne tavallista monta kertaa hitaampaa. Nyt viime viikkoina julistettiin tänne rankkasateiden takia ihan hätätila. Koulut olivat suljettuina ja myöhemmin kuulimme, että ihmisiä oli jopa kuollut tulvien seurauksena.

Täällä meillä valui vesi vain yhden kerran tuonne alakertaan, niin, että siellä oli noin 10 cm vettä lattialla. Se kyllä johtui meistä itsestämme, kun olimme (joku oli?) peittäneet sadevesiviemärin kivellä... Muuten jos tuulee kovasti, muuttuu meidän parveke kahluualtaaksi, josta vesi pääsee valumaan vain yhtä reittiä alas, ja se on valitettavasti oven alta yläkerran käytävään ja siitä suoraan alas alakertaan. Muutaman kerran sieltä on vettä valunut, kerran aivan valtoimenaan.

Muuten meidän talomme on rinteessä, ja tässä on vieressä sadevedelle oma oja, joten säästymme isommilta vahingoilta. Tie sen sijaan muuttuu sateella joeksi, kun vesi virtaa ylhäältä alas. Tie on viime viikkoina muuttanut aika paljon muotoa, kun hiekkaa valuu veden mukana pois ja isoja kiviä paljastuu ja jää esiin. Viime kertoina olemmekin päässeet kotiin vain lapioimalla ensin tien ajettavaan kuntoon, ja siltikin on spoileri irronnut...!

Toinen, vähemmän vakava seuraus sateista on kosteus, joka saa suolan niin kosteaksi, että se ei tule ulos sirottimesta. Olemme laittaneet joukkoon riisinjyviä, mutta ei sekään oikein meinaa auttaa. Yhtenä päivänä huomasimme, että sokeri oli pilaantunut astiassaan! Se siis haisi ihan käyneelle. Ikinä en ole moisesta kuullut. Kosteat vaatteet on syytä ripustaa ilmavasti, olen tässä muutaman kivan yllätyksen löytänyt lasten huoneesta ja joutunut heittämään homeisia vaatteita roskikseen. Myös järjestelmäkameran hihna oli homehtunut laukussaan...! Myös Denisen matikan kirja oli ilmeisesti parvekkeella kostunut ja sen seurauksena homehtunut.. ihan pikkuisen vaan muutamalta sivulta, mutta kuitenkin. Keksit ja näkkileivät avatuissa pakkauksissa muuttuvat heti pian pehmeiksi. Meille onneksi mahtuu pyykit sisälle kuivumaan, olen nimittäin monta kertaa harmitellut raamattukoululaisten pyykkejä, jotka roikkuvat parhaimmillaan monta päivää ulkona narulla melko reippaissa jälkihuuhteluissa.

Tänään on sadevedestä ollut hyötyä, kun vettä ei ole jostain syystä tullut tankkeihin yli viikkoon. Joillakin on fiksuja järjestelmiä, joilla esimerkiksi katolta valuva vesi saadaan tankkiin talteen. Me olemme vain asetelleet sankoja strategisiin paikkoihin (rännejähän täällä ei useimmissa taloissa ole) ja saaneet esimerkiksi vessanpönttöjen säiliöt täytettyä sadevedellä. Pesukonetta sillä ei valitettavasti voi pyörittää tai juomavedeksi käyttää.

Meillä lauletaan muuten nykyään, että "Sataa, sataa ropisee, pilipili hoohoo", heh heh. Pilipilihän on paprika ja pilipili hoohoo on vihreä paprika.

Vappujuttuja Suomi-koulussa

Osuvampi otsikko, joskin liian pitkä olisi ollut "Vappu-juttuja Suomi-koulussa ja vähän muutakin, koska en koskaan onnistu pysymään vain yhdessä asiassa".

Mutta siis, ensi viikolla tosiaan on jo vappu! Älysin sen vasta eilen, muuten olisin voinut pyytää vanhempia tuomaan suomalaisia vappuherkkuja, kuten näin Facebookista, että Berliinin Suomi-koulussa oli tehty. Mutta toisaalta vaikka olisin älynnyt lähestyvän vapun aiemmin, Berliinin Suomi-koulun postauksen olisin silti nähnyt vasta eilen. Herkuttelun sijaan askartelimme siis vappuhuiskat. Liimaamisessa tarvitsivat kaikki apua, myös isommat, ja pienimmät myös leikkaamisessa, mutta hienoja niistä tuli ja tosi hauskaa oli ajaa toisia takaa ja kutitella niiden kanssa koulun päätteeksi. Pienille tein myös simppelit kasvo- tai käsimaalaukset. Juttelimme tietysti myös suomalaisesta vapusta, mitä silloin tehdään ja syödään. Siman tekeminen jää tältä vuodelta itseltäni väliin, mutta ehkä reipastun ja leivon munkkeja vielä ensi viikolla.

Tänään täällä vietettiin Union Dayta ja etukäteen varoiteltiin mahdollisista levottomuuksista ja kehoitettiin välttämään ihmisjoukkoja. Mekin mietimme, että pitäisikö jäädä kotiin, mutta päätimme kuitenkin lähteä Suomi-kouluun. Ja hyvä, että lähdimme! En tiedä onko jossain ollut levottomuuksia, mutta me ainakin saimme ajella kaikessa rauhassa, kerrankin ilman ruuhkia. Molempiin suuntiin kesti ajomatka tunnin, normaalin 1,5-2 tunnin sijaan!

Tässä sateiden tekemää
 tuhoa meidän tiellä,
hyvin pääsee vielä ajamaan! 

Sitten niitä muita asioita. Kerroin aiemmin, että hain lastentarhanopettajan paikkoja. Näistä neljästä vakituisesta paikasta en saanut mitään, mutta niiden sijaan minulle tarjottiin reilun vuoden sijaisuutta toisessa päiväkodissa. Saan aloittaa vaikka heti, kun tulemme Suomeen ja työmatka sujuu hyvin pyöräillen. Tästä olen onnellinen ja aika innoissani.

Paluu Suomeen kolkuttelee jo ovella ja olemme alkaneet miettiä käytännön järjestelyjä. Suunnittelimme jo laivalippujen ostamista, kunnes tarkistimme asiaa ja huomasimme, että ostimmekin viime kesänä sekä meno- että paluuliput!

Lapset, varsinkin isommat ovat yllättäen surullisia Suomeen lähdöstä, vaikka sopeutuvat aivan varmasti nopeasti, kun aika koittaa. Mutta tämä kertoo siitä, miten reissu on heihin vaikuttanut. Vaikka he ovatkin joutuneet viettämään lähes koko ajan muurien sisäpuolella ilman vapauksia liikkua ulkona. Vaikka melkein ainoat kaverit ovat olleet omat sisarukset. Vaikka opettajana on ollut oma äiti. Vaikka ruoka on ollut uutta ja erilaista. Vaikka ihmiset puhuvat eri kieltä ja välillä tuijottavat ja koskevat hiuksiin. Vaikka välimatkat ovat pitkiä ja autossa on istuttu monet tylsät matkat. Vaikka sähköt menee silloin tällöin eikä vettäkään aina ole. Vaikka seurakunnissa on kova ääni ja pitkät kokoukset. Niin silti, ja ehkä juuri siksi he ovat tottuneet, ja tykästyneet. Ja muuttuneet. Uskon, että tämä aika on tehnyt meidän lapsissa paljon enemmän kuin mitä me vielä osaamme nähdä tai aavistaakaan. ❤️

Liikenteessä

Noniin, nyt on kahvi valmista! Just kun olin ladannut kahvinkeittimen valmiiksi, meni sähköt -  taas - joten kaasuliedellä keitetty vesi valutettiin tällä kertaa filtterin läpi. Niinhän me keitimme kahvimme ensimmäiset kuukaudet, ennen kuin kahvinkeitin ja muut konttitavarat saapuivat. Ihan uskomatonta, että meidän aikamme täällä on kohta ohi! Kahvinkeittimen saapumisestahan on vasta reilu puoli vuotta! Samalla siitä tuntuu olevan ikuisuus, niin paljon on sen jälkeen tapahtunut!

Täällä sataa, on satanut nyt ihan urakalla. Myös lämpötila on tippunut melkein 10 astetta, ja nautin niin, kun hiki ei valu ja saan pitää pitkiä housuja päällä. Mulla on hei farkut!!! Ja pitkähihainen poncho!

 Ja kisulikin vielä hyppäsi syliin kehräämään.. 

(No nyt ne sähköt sitten tuli takaisin.) 

Tänään sunnuntaina oli meillä sen verran puolikuntoista porukkaa, ja tosiaan se sade, että päätettiin jäädä tavoistamme poiketen kotiin, mutta pidimme oman pienen jumalanpalveluksen, jossa minä ja Denise johdimme ylistyksen, Robin ja Simon saarnasivat, Denise johti kokouksen ja Filippa keräsi uhrin. Lopuksi Simon, Robin ja Denise rukoilivat sairaiden puolesta. Oikein oli hyvä kokous! 

Mutta, oli mulla joku aihekin, mistä ajattelin kirjoittaa.. Ainiin! Ajelin keskiviikkona Filipan kanssa sairaalaan malariatesteihin. On tässä lähempänäkin klinikka, mutta sairaalassa otetaan tarkempi testi, ja siksi ajelimme sinne asti. Siinä tien vasenta puolta huristellessani mietin kaikennäköistä. Kuten että kun täältä lähdemme niin ikävä tulee kaikkea. Jopa tätä liikennettä! Ja kuoppaisia, ihan mahdottomia teitä!! Busseja ja tuk tukea, joissa lukee Raamatun paikkoja ja kaikennäköisiä lausahduksia, kuten Jeesus on Herra, Jumalan armo jne. Moottoripyöriä, jotka ilmestyvät kuin tyhjästä ja vähät välittävät kaikista liikennesäännöistä. Pyöräilijöitä, jotka kuljettavat tavaratelineellään esimerkiksi kolmea päällekkäin pinottua limsakoria täynnä limsaa. Tai koria, missä on eläviä kanoja, kymmenittäin tyhjiä kanistereita tai mitä milloinkin. Tööttäämmistä, autoja, jotka ajavat hätävilkut päällä tai vilkut ihan muuten vaan. Ja ne hätävilkuthan myös on ihan muuten vaan. 

Perillä sairaalassa meidän piti maksaa perusmaksu lääkärillä käynnistä, jolloin kävi ilmi, että pankkikorttini on vanhentunut! En ollut yhtään älynnyt tarkistaa asiaa, eikä siis ollut asiasta mitään aavistusta. Mukana ei tietenkään ollut käteistä ja kotiin 1,5 tunnin matka. Muistin, että en ollut vielä saanut viime kuun palkkaa Suomi-koulusta ja soitin nopeasti siitä vastuussa olevalle henkilölle, joka lupasikin siirtää rahaa mpesa-tililleni, joka toimii puhelimen kautta. Sain maksun maksettua sitä kautta ja lopulta odottelun ja käytäviä pitkin kävelyn jälkeen pääsimme illan jo hämärtyessä lähtemään kotimatkalle. 

Pimeässä ajaminen on aina tarkkaa puuhaa. Tykkään ajaa niin, että edessäni on auto, jota voin seurata. Ilman edessä ajavaa autoa on vaikea hahmottaa tien reunoja (katuvaloja on vain ihan keskustassa), tietää milloin saa mennä risteuksessä (totellako liikennevaloja vai poliisia). Ainiin, ja poliisejakin tulee ikävä. Ei päivällä sakkoja kärkkyviä, mutta illalla tien varrella ja risteyksissä seisovia poliiseja, jotka valomiekkojensa kanssa huitovat autoilijoille lisää vauhtia, välillä ihan tasajalkaa hyppien. Nytkin ajoin ainakin kuuttakymppiä viiden kympin alueella, mutta poliisisetä vain viuhtoi miekkaansa: "Nopeammin, nopeammin!" 

Halusin käydä kaupassa matkan varrella, minkä vuoksi jouduin kääntymään oikealle risteyksestä, joka oli minulle ennestään tuntematon. Oikealle kääntyminen täällä on siis sama kuin vasemmalle kääntyminen Suomessa. Ryhmittäydyin nuolen mukaisesti ja huomasin olevani ensimmäisenä jonossa. Risteyksen keskellä hengaili poliisi. Kauhukseni huomasin yhtäkkiä, että vasemmalla puolellani oli keltainen viiva, jonka olin siis ylittänyt! Toisaalta olin seurannut nuolta ja takanani oli myös auto, eli asiat olivat kai kaikesta huolimatta ok. Odotin risteyksessä kauan ja poliisi päästi vain suoraan ajavat ajamaan. Yhtäkkiä takanani oleva iso bussi ohitti minut oikeita puolelta (eli vastaan tulevien kaistalta) ja kääntyi sinne oikealle. Perässä seurasi muutama muu henkilöauto. Okei, ajattelin. Poliisi ei ollut antanut meille lupaa ajaa, mutta toisaalta ei pysäyttänyt näitäkään, joten huristelin heidän vanavedessään. Aina ei ymmärrä, mutta toisaalta muiden mukana on helppo mennä. 

Tässä tämä risteys.
Keskellä näkyy (ehkä?) poliisihahmo,
oikealla poikittain auto,
jonka taakse siis minun oli tarkoitus kääntyä.

Kauppaan menevä tie on niin kuoppainen, että sitä pitää ajaa ihan minimaalista vauhtia ja yhdessä kohtaa vain tien toista puolta pystyy ajamaan. Ei siis varsinaisesti mitään erikoista, eikä varsinkaan mitään verrattuna tien pätkään, joka johtaa Slipwaylle, hienoon kauppakeskukseen sekä Hiltonin upeaan hotelliin. Siinä on sellaisia kraatereita, joita täytyy pujotellen kiertää. Erityisesti sateiden aikaan, kun kraaterit ovat täynnä vettä, on niistä aika jännä ajaa.

Palkintojätski maistui kuumeiselle Filipalle
 ja kaupan edessä oli myös sopivan
 lämmin sen syömiseen, sisällä liian kylmä! 

Tälläkin kertaa pääsimme turvallisesti kotiin, joskin aika myöhään. Muut olivat olleet alakerrassa, Raamattukoululla syömässä ja meillekin oli säästetty riisiä ja papukastiketta.

Raamattukoulu tuli taloon

Raamattukoulun vuokrasopimus päättyi kuun vaihteessa ja elokuussa aloitetaan uusi lukuvuosi Mbezi Beachilla, lähempänä kaupunkia ja kaikkea sekä parempien kulkuyhteyksien päässä. Siihen asti toimii raamattukoulu tässä meidän alakerrassa. Meidän naapurit muuttivat aiemmin tänä vuonna pois, joten täällä on runsaasti tilaa luokkahuoneelle, toimistolle, miesten ja naisten majoitukselle sekä kokonainen pieni asunto Kirsille ja Pialle, kun he ovat täällä.

Sami ja Simon yksi raamattukoululainen apunaan rakensivat alapihaan katoksen, minkä alla koululaiset syövät. He tekivät myös muuten paljon töitä muuton eteen ja myös maalasivat seinät vanhalla koululla.

Simonilla on siis vieläkin lyhyempi työmatka ja me saamme aamuisin olla mukavasti täällä yläkerrassa myös rukouksen ja ylistyksen hengessä, koska kaikki kuuluu aika hyvin tänne (kuten myös varmasti toisin päin esimerkiksi yhden kiukkupussin uhmakohtaukset.. 😉)

Ylistys ja rukous kuuluu myös naapureille, ja olemme saaneet todistaa ja kahta ihmeellistä tapausta, miten Jumala on koskettanut meidän naapureita raamattukoulun kautta.

Ensimmäinen oli naapurissa asuva yksinäinen nainen, joka kuuli ehkä ensimmäisenä iltana ylistyksen ja koki, että ilo tuli hänen sydämeensä. Hän yritti kurkistaa muurin aukoista ja haki sitten ämpärin, jotta ylettyi paremmin katsomaan. Lopulta hän tuli koputtamaan portille ja halusi tulla mukaan. Nainen sanoi haluavansa tulla mukaan ylistämään aina kun mahdollista!

Toinen tapaus oli viime viikolla, vierailijoiden päivänä, kun Sami opetti raamattukoulussa. Yhtäkkiä sisään astui naapurin yksinhuoltajaäiti ja alkoi puhumaan ja häiritsemään luokassa. Sami ja muut myös ymmärsivät, että kyseessä on paha henki, riivaaja tai demoni (miten sitä halutaankin kutsua), joka sai naisen käyttäytymään kummallisesti. He alkoivat rukoilla naisen puolesta ja lopulta hän rauhoittui ja istui kuuntelemassa opetuksen loppuun. Kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin, ja myöhemmin kävi ilmi, että nainen ei ollut vielä täysin vapaa. Hän oli muun muassa ottanut mukaan raamattukoulun ilmoittautumiskaavakkeen ja palautti sen myöhemmin illalla meidän portille. Se, mitä oli täytetty ei liittynyt millään tavalla kaavakkeen kysymyksiin ja loput oli sotattu kynällä. Mainittakoon tässä vaiheessa, että nainen oli ollut ihan normaali ennen näitä päiviä. Vähän aiemmin oli joku varastanut häneltä rahaa, ja hän oli katkeroitunut tästä ja kantoi kaunaa tätä varasta kohtaan. Sen jälkeen ilmeni tämä kummallinen käyttäytyminen, ja tällä viikolla kuulimme, että hänet oli viety mielisairaalaan. Toissailtana hän pääsi takaisin kotiin, raamattukoululaiset kävivät hänen luonaan ja eilen hän tuli tänne aamurukoukseen. He olivat alkaneet rukoilla taas naisen puolesta. Simon, joka seurasi tilannetta kauempaa koki yhtäkkiä tosi vahvasti Jumalan läsnäolon, niin ettei hän pystynyt edes rukoilemaan vaan alkoi itkemään (ja se on hyvin harvinaista ja tapahtuu oikeastaan vain Jumalan läsnäolossa). Samalla hetkellä nainen silminnähden vapautui ja todisti, että tunsi miten katkeruuden henki lähti hänestä ja että painava olo lähti ja olo oli yhtäkkiä kevyt. Tämän jälkeen nainen on ollut ihan normaali ja osallistunut raamattukoulun rukoushetkiin aamulla ja illalla.

Etukäteen mietimme vähän, että mitähän naapurit ajattelevat juurikin näistä rukous- ja ylistyshetkistä, koska ne kyllä kuuluvat vähän pidemmällekin. Ihana huomata minkälainen vaikutus niillä on, vaikka emme varsinaisesti edes ole yrittäneet tavoittaa naapureita.

Sami opettaa raamattukoulussa meidän alakerrassa,

Sillä aikaa me muut kävimme Suomi-koulussa

sekä ihailemassa maisemia Coco Beachilla.

Mä, mun tytöt ja pala Daria.